Valtakunnallisten ja kunnallisten vaalien yhteydessä voidaan vapaista vaaleista puhua ainoastaan siinä mielessä, että jokaisella äänioikeutetulla on vapaus mennä äänestyspaikalle. Äänestyskoppiin menoa ei estetä. Äänestyslapulle voi vapaasti kirjoittaa ehdokkaan numeron tai mitä muuta hyvänsä.
Ketä äänestäisin? En tunne ainoatakaan ehdokasta henkilökohtaisesti. En tiedä, minkälaisia ihmisiä he ovat yksityiselämässään. Tiedän ainoastaan sen, miten media heitä käsittelee ja miten he pärjäävät parrasvaloissa. Tunnen heidät samalla tavalla kuin Aku Ankan. En ihmettele, että Aku Ankka saa joka vuosi ääniä - olematta koskaan edes ehdokkaana.
Lähes kaikki poliitikot, joita olen kymmenien vuosien varrella äänestänyt, ovat myöhemmin osoittautuneet paljolti muuksi kuin julkiskuvakseen. Ymmärrettävästi ihminen ajan ja tehtävien mukana muuttuu jatkuvasti ja vallan makuun päästyään huomattavasti. Sen vuoksi äänestyskäyttäytymiseni on muuttunut henkilön äänestämisestä protestiäänestämiseksi. Äänestän jotakuta vain siksi, että hän joko kuuluu joukkoon, joka näyttää vastustavan jotakin tai kuuluu joukkoon, joka näyttää sillä kertaa puolustavan jotakin.
En ymmärrä vaalirahoituksesta syntynyttä kohua. On selvää, että äänien saaminen vaatii esillä oloa. Se taas vaatii rahaa. Eivät edes varakkaat ehdokkaat halua tuhlata omia rahojaan vaalibudjetteihin, vaan silloin mennään muiden taskuille. Näin on aina ollut isossa maailmassa ja näin on aina ollut pienessä Suomessa.
Selvää on myös se, että kun vallan pyramiidissa pääsee riittävän korkealle, eivät tavanomaiset päivä- ja matkarahat riitä edustuskustannuksiin. Pintaliito on kallista. Sen vuoksi päättäjät aina ensimmäiseksi nostavat omia palkkojaan ja palkkioitaan. Sen vuoksi he aina pyrkivät mitä moninaisimpiin luottamustoimiin. Kokous- ym. palkkioiden lisääntyessä voi olla vaikuttamassa moninaisiin muihinkin etuihinsa. Tietenkin esteellisyyden käsite hämärtyy ja itsensä jäävääminen käy lopulta suorastaan mahdottomaksi noudattaa.
Vastapainoksi yhteisiä etujamme antaumuksella ajavat edustajamme uhraavat meille koko elämänsä. He lähtevät vapaasta tahdostaan peliin, jossa heistä tulee systeemin orjia. He eivät kuitenkaan enää vapaasta tahdostaan voi tehdä tai sanoa juuri mitään, sillä heitä ohjaa rahoittajien etu. Rahoittajien - olivatpa ne valtioita, yhdistyksiä, järjestöjä, yrityksiä, liikelaitoksia tai yksityisiä mesenaatteja - etu on lopulta myös kansalaisten etu. Tasapaino säilyy niin kauan kuin valtapyramiidi pysyy pystyssä. Ja kuten tiedämme, yhden vapaan ihmisen ylläpito vaatii aina tuhansien muiden ihmisten vapauden menettämisen. Onneksi vapaus, kuten moni muukin hieno käsite, on perin suhteellinen asia.
Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on tätä päivää länsimaisissa demokratioissa. Jokaisen kunnon kansalaisen velvollisuus on käyttää äänioikeuttaan vaaleissa. Vaaleissa tulevat valituiksi pääasiassa ne, joilla on käytettävissään merkittävä määrä rahaa vaalityöhön.
Kun julkisuus ja raha tai molemmat auttavat pääsemään ehdokkaaksi, köyhällä taviksella ei ole mitään mahdollisuuksia päästä ehdokkaaksi, saati tulla valituksi. Tavallisen tallaajan on äänestettävä niitä, joilla on rahaa olla esillä. Kun tavis on äänestysvelvollisuutensa käyttänyt, on demokratian kirjain hänen osaltaan täyttynyt. Verkostoitumaton tavis ei valituksi tultuaankaan pystyisi saamaan minkäänlaisia ehdotuksiaan läpi.
Kaikki eivät tähän tyydy. Ei olekaan ihme, että vaalityön rahoittamiseen käytetään kaikki mahdolliset porsaanreiät. Muussa tapauksessa vaaleissa menestyisivät vain miljonäärit, jos heitä ehdokkuus nyt yhtään sattuisi huvittamaan.
Miksi pitää kaivella rahoituslähteitä? Miksi pitää tonkia tukijoita? Jos ehdolla olisi vain miljonäärejä, pitäisi myös heidän omaisuuksiensa alkuperä selvittää: Kenen isovanhemmat aloittivat pirtutrokareina, kenen veronkierrolla, kenen sisäpiiririkoksella! Mutta onhan rehellisin keinoin miljonääreiksi kiivenneitä! Toki on ja myös poliitikkoja!
Tässä ehdottaisinkin sellaista lainsäädäntöä, että vaaleissa ehdolle pyrkiville ja ehdokkaiksi päässeille olisi tarjolla halpakorkoista pankkilainaa, jolle annettaisiin valtion takaus. Vähävaraiset ehdokkaat voisivat lisäksi anoa vaalirahaa, jota ei tarvitsisi maksaa takaisin. Tähänkin järjestelmään sisältyisi monta sudenkuoppaa, joten lienee pakko päätyä toteamukseen, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ei takaa vapaita vaaleja. Vapaat vaalit ovat yhtä kaunista harhaa kuin itse vapauskin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti