Ulkoavaruudessa on elämää!

Kyllä kansa tietää, että maapallo ei ole ainoa planeetta miljardien galaksien puutarhassa, jossa vain ja ainoastaan on elämää. Maapallolla itselläänkin on kehittynyt jos jonkinlaista elämää vaikka minkälaisiin olosuhteisiin. Uskon perusteella jo tiedämme, että avaruudessa on taivas, joka on täynnä elämää. Yhtä vähän kuin jumaluusoppi ei myöskään ihmistiede osaa kertoa, missä ja minkälaista tuo elämä taivaassa tai ulkoavaruudessa tarkalleen ottaen on. Sitä elämää vaan on - jos jonkinlaista.

Fyysikko Stephen Hawking ei kehota ottamaan yhteyttä mahdollisiin ulkopuolisiin olentoihin. Emme todellakaan voi tietää mitään niiden aikeista tai voimavaroista. Viimeisin todistettu havainto on Jeesus. Havainnosta on aikaa 2000 vuotta. Jeesus oli ja on hyväntahtoinen. Yhteydenpito Häneen ei varmastikaan mene ufojen tietoon. Jos avaruudessa on uskoon perustuvia pahoja henkiä tai tieteiskirjojen tarjoilemaa muuta väkeä, niin sellaisen aineksen hyväntahtoisuutta on turha testailla.

Uskon mukaan pahat voimat riehuvat maapallolla kaiken aikaa. Mikäli maapallolle lisäksi sattumoisiin tai ihmisen antamien elonmerkkien perusteella osuisi muita ulkoavaruuden kasvatteja ja ne havaitsisivat maapallon vaikkapa hyväksi laitumeksi, ne voisivat laivata tänne miljardeja superankkoja, jotka söisivät pallon maat, vedet ja ilmat puhtaiksi kaikesta syötäväksi kelpaavasta ja näin olisi pallo hyvissä ajoin autio ja tyhjä - ennen kuin autius koittaa aivan muilta tahoilta.

Lakko-oikeutta ei saa poistaa

Lakko-oikeus pitää säilyttää, sanovat poliitikot yhdestä suusta. Lakko-oikeuden puolesta puhumisella täytyy siis olla hyvin suuri merkitys äänten kalastelussa. Merkitystä sillä onkin moneen lähtöön.
Kun tyytymättömyys kanavoituu lakkoiluun, on joukkojen liikehdintä kurinalaista. Yksilölle jää vaikutelma, että joukkovoimalla saatu tulos on äärimmäinen raja. Samalla työnantajalle jää mahdollisuus käyttää työsulkua. Pahimmat paineet saadaan poistettua väsyttävissä neuvotteluissa. Työntekijöille annetaan vaikutelma, että työnantaja kärsii jääräpäisyyden nahoissaan ja työnantaja lisää vaikutelmaa maalailemalla tärisyttäviä kuvia taloudellista menetyksistään. Tosiasiassa lakosta kärsivät eniten sivulliset. Lakosta maksavat kovimman hinnan lakkoilijat itse. Työnantajat kärsivät siitä vähiten. Työnantajat myös häviävät lakosta vähiten tai sitten vain puhtaasti voittavat ja voittavat paljon.
Lakko-oikeutta ei siis missään nimessä saa poistaa, sillä sen tilalle ei ole saatavissa mitään yhtä hyvää systeemiä. Toinen asia on, kannattaako lakko-oikeutta käyttää ja ketä lakkoilu hyödyttää?
Ja lopulta on niin, että kun luonnonlait astuvat voimaan, niin ei auta ihmisen muuta kuin ottaa jalat alleen!

Ranskalaista lakkoilua

Lakko ranskalaiseen tyyliin menee sillä tavalla, että kun turistin pitää päästä lähtemään aamujunalla Nizzasta Ventimiglian kautta Italiaan ja palata samana päivänä, niin onnistuuhan se, mutta perin ranskalaisella tavalla.
Jo alkuunsa Ranskan ja Italian rajan ylittäminen junalla tai bussilla on tehty vaikeaksi. Johtuneeko vapautuneesta liikkumisesta EU-alueen sisällä vai mistä, mutta lipun voi ostaa vain rajavyöhykkeelle asti, jossa pitää vaihtaa kulkuvälinettä ja ostaa uusi lippu eteenpäin.
Nyt kävi niin, että osa rautatiehenkilöstöstä aloitti sinä päivänä lakon. Jonoista välittämättä lipunmyyjät tulivat paikalle vähitellen klo 8.45 jälkeen ja viimeinen aamujuna ehti lähteä nenän edestä klo 8.53. Päivällä junat eivät lähteneet lainkaan, vaikka lipunmyyjät olivat paikalla. Iltapäivällä junat kulkivat taas klo 15.23 alkaen, mutta lipunmyyjät lopettelivat työnsä klo 16.00 mennessä. Automaateista sai kyllä koko päivän lippuja, mutta junat eivät kulkeneet tai aikataulujen pitävyydestä ei ollut varmuutta. Jonot lippujen vaihtoon olivat pitkiä ja hitaita eikä seuraavasta päivästä ollut kenelläkään mitään tietoa.
Seuraavana aamuna uusi yritys onnistui, kun heräsi aikaisin ja lähti liikkeelle mahdollisimman aikaisella junalla. Siis ensin rajalle ja sieltä eteenpäin. Paluu olikin toinen asia. Italiassa ei ollut lakkoa ja junaliikenteen aikataulut toimivat. Ventimigliassa sai kuitenkin huomata, että Ranskassa lakko oli laajentunut: Kaikki iltajunat Ranskaan jäivät lähtemättä! Ainoa mahdollisuus ylittää raja Mentoniin, oli taksi. Jatkoyhteys Mentonista Nizzaan vaati sitten tietoa varsin erikoisen lentokenttäbussin aikatauluista ja pysäkeistä ellei halunnut kysellä majapaikkaa rajakaupungista. Suoria bussiyhteyksiä rajan yli kun ei vain ole, ei edes Mentonin ja Ventimiglian välillä.
Kolmantena aamuna lakko oli ohi. Jäljellä olivat vain valtavat jonot asemilla.
Ketä tällainen lakkoilu haittasi? Turisteja, eläkeläisiä ja lomailijoita, joilla on aikaa jonotella ja muutella suunnitelmiaan. Sen sijaan paikallisiin asukkaisiin ja työmatkalaisiin lakolla ei ollut suurta vaikutusta. Julkisen liikenteen aikataulussa pysyminen Ranskassa on vaikeata ilman lakkoakin, joten siihen osataan varautua.
Oliko tällä lakon pätkällä yhteyttä Ranskan eläkeuudistukseen? Jatkuvatko lakot edelleen ja saavatko uutta puhtia? Oli miten vain, mutta tällä kertaa junalakot ainakin osuvat oikeaan ajankohtaan, kun luonnonmullistukset kiiruhtavat avuksi ja rupeavat järjestelemään matkustusmuotoja ja -reittejä uuteen uskoon. Tulivuorenpurkauksia suurempia tukitoimia Ranskan rautatieläiset tuskin voivat toivoa tulevaisuudelleen...

Uraanista läpinäkyvät markkinat?

Ydinaseilta ei ole turvassa kukaan, paitsi terroristit, joita vastaan niitä ei voida käyttää.
Muutamat maat ilmoittavat luopuvansa ydinasekelpoisesta uraanistaan ja vanhentuneesta ydinroinastaan, mutta miten? Myymällä uraanin eniten tarjoavalle? Onko uraanimarkkinoiden valvonta tänä päivänä aukotonta? Saavatko "varmat ydinasevaltiot" yksinoikeuden ja tasapuolisen mahdollisuuden uraanivarastojensa kasvattamiseen? Mikä on se instanssi, joka pystyy prosessia valvomaan? Luopujilla lienee tarve päästä tavarastaan eroon mahdollisimman pienillä kustannuksilla tai saada siitä mahdollisimman suuri hyöty.
Joka tapauksessa on myönteistä, että julkista tahtoa oikeaan suuntaan on olemassa. Sopii vain toivoa, että ydinasekelpoinen uraani lopulta päätyy rauhanomaiseen käyttöön tai hävitetään eikä joudu vääriin käsiin eikä muukaan roina missään muodossa joudu romutettavaksi kehitysmaiden takapihoille.