Kirjailija Anni Blomqvistin toinen teos ja samalla ensimmäinen Myrskyluoto-sarjan kirja Vägen till Stormskäret ilmestyi vuonna 1968. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1974 nimellä Tie Myrskyluodolle. Pari vuotta myöhemmin aiheesta valmistui Åke Lindmanin ohjaamana suosittu TV-sarja nimellä Myrskyluodon Maija. Aiheesta on myös näytelmäversio. Vuoden 2024 elokuvaversio Tiina Lymin ohjaamana pitää aiheen edelleen ajankotaisena.
Joissakin kommenteissa on ihmetelty, miksi kolmen tunnin elokuvassa on annettu hyvinkin paljon tilaa Oolannin sodan ajalle, vaikka elokuva seuraa Maijan elämää myrskyisällä luodolla lyhyinä vilauksina monen vuosikymmenen ajalta ja brittiläinen sotilasosasto oli Maijan huollettavana vain yhden talven. Tässä voi nähdä mielenkiintoisen viittauksen sekä historiaan että nykyhetkeen. Raakaa sotaa käytiin Maijan elinaikana Mustanmeren rantamilla samoin kuin tänäkin päivänä. Suomalaisten kohtalo on aina ollut sidoksissa siihen, mitä muualla maailmalla tapahtuu ja suomalaiset naiset ovat aina olleet se voimavara, jonka avulla suomalaisten on ollut mahdollista säilyä suomalaisina tähän päivään ja myös tulevaisuudessa.
Oolannin sodan taustalla oli Krimin sota 1853 - 1856
Krimin sota, jota kutsutaan myös Itämaiseksi sodaksi, käytiin Venäjän sekä Osmanivaltakunnan (Nykyisen Turkin), Britannian, Ranskan ja Sardinian välillä. Sotaa käytiin Krimin niemimaalla, Balkanilla sekä myös Itämerellä koko Suomen suuriruhtinaskunnan rannikon mitalla ja Ahvenanmaalla (Oolannin sota) sekä Venäjän Tyynenmeren rannikolla.
Sodan tavoitteita olivat Krimin niemimaan omistus, Balkanin ja Mustanmeren hallinta. Venäjän halu saada hyvä satama Mustanmeren rannalta ja sieltä ympärivuotinen kulku Välimerelle olivat Venäjälle ja Osmanien valtakunnalle aiheena myös moneen aikaisempaan sotaan. Kun osmanit antoivat Venäjälle oikeuden rakentaa ortodoksinen katedraali Istanbuliin, venäläiset tulkitsivat olevansa oikeutettuja suojelemaan ortodoksien etuja koko Osmanivaltakunnan alueella. Osmanit kiistivät tulkinnan, mistä Venäjä sai syyn sotaan ja Krimin sota alkoi lokakuussa 1853.
Venäjä menestyi osmaneja (turkkilaisia) vastaan ensin, mutta sotaonni kääntyi, kun osmanit saivat liittolaisia Britanniasta ja Ranskasta, jotka liittyivät sotaan maaliskuussa 1854. Britannia hyötyi kaupankäynnistä osmanien kanssa ja Ranska oli ennestään osmanien liittolainen. Molemmat halusivat ehkäistä Venäjän laajenemisen Balkanille. Kolmivuotinen sota päättyi Venäjän tappioon. Pariisin rauhassa 1856 Mustameri julistettiin neutraaliksi.
1. Venäjän hallitsijat olivat tsaarit Nikolai I ja hänen jälkeensä Aleksanteri II
2. Osmanien monikansallista sunnilaista valtakuntaa johti sulttaani Abd-ul-Azizli
3. Britannian kuningaskuntaa hallitsi kuningatar Victoria
4. Ranskan hallitsija oli keisari Napoleon III
5. Sardinian kuningaskuntaa hallitsi Viktor Emanuel II, joka oli Piemonten, Savoijin ja Sardinian kuningas vuodesta 1849 vuoteen 1861. Oolannin sodan aikoihin Italia ei vielä muodostanut yhtenäistä valtiota, vaan koostui pienistä hallintoalueista. Sardinian kuninkaan apuna oli italialainen kreivi ja valtiomies Camillo Benso di Cavour, jolla oli keskeinen rooli yhtenäisen Italian rakentamisessa. Hyvänä apuna oli myös Sardinian saarella syntynyt itsenäisyystaistelija Guiseppe Garibaldi. Vasta vuonna 1861 laajentunut Sardinian kuningaskunta julistettiin Italian kuningaskunnaksi ja Viktor Emanuel II koko Italian kuninkaaksi.
Oolannin sota 28.3.1854 - 20.9.1854 ja 17.4.1855 - 10.12.1855
Ruotsin kuninkaana oli Oskar I (Bernadotte), mutta Ruotsi ei osallistunut sotatoimiin Itämerellä eikä muualla. Sen sijaan Suomen suuriruhtinaskunta joutui brittiläis-ranskalaisen laivasto-operaation kohteeksi.
Kun Iso-Britannia ja Ranska lähtivät mukaan Krimin sotaan, lähetettiin Itämerelle maaliskuussa 1854 vara-amiraali Charles Napierin komentama brittiläinen laivasto ja huhtikuussa vara-amiraali Alexandre Parseval-Deschenesin komentama ranskalainen laivasto. Ne yhdistivät voimansa Inkoon Barösundin edustalla 13. kesäkuuta 1854.
Itämeren tärkein venäläinen linnoitus oli Pietarin edustalla sijaitseva Kronstadt ja toiseksi tärkein Helsingin edustalla sijaitseva Viapori, mutta brittiamiraali Napier ilmeisesti piti kumpaakin liian vaikeasti valloitettavana ja valitsi siksi kohteeksi kolmannen tärkeän linnoituksen eli Bomarsundin. Senkin valloittamiseen tarvittiin vahvat maihinnousujoukot. Liittoutuneet tarvitsivat muutakin näyttöä sotamenestyksestä kuin siviilikohteiden vaurioittaminen, ja sellaiseksi keskeneräisen linnoituksen valloitus ja tuhoaminen sopi erinomaisesti.
Brittiläis-ranskalainen laivasto-osasto käsitti yli sata sotalaivaa. Briteilllä oli 14 linjalaivaa, 6 fregattia ja 29 pienempää alusta. Myöhemmin laivastoon liittyivät ranskalaiset 9 linjalaivalla ja 7 fregatilla. Sotalaivat olivat purjealuksia, joista useimmat oli varustettu myös höyrymoottoreilla (potkurit tai siipirattaat). Tykit ampuivat rautakuulia, kranaatteja ja raketteja. Laivatykkien kantama oli 3 km ja linjalaivojen mörssäreiden jopa 4 km. Operaatiot Itämerellä tapahtuivat kahtena kesänä sulan veden aikaan.
Britit suunnittelivat kolmanneksi kesäksi edellistä suuremman, jopa yli 250 aluksen suuruisen Itämeren laivaston kokoamista, mutta Krimin sota ehti sitä ennen päättyä. Brittilaivasto ei siis koskaan kasvanut niin suureksi kuin tutussa laulussa kerrotaan: "Ja se Oolannin sota oli kauhia, kun engelsmanni kolmella sadalla laivalla...."
Venäjän Itämeren laivasto oli vielä purjelaivakannassa, joten alusten operointi merellä oli riippuvainen tuuliolosuhteista. Laivasto käsitti 25 linjalaivaa, 19 fregattia ja 150 pienempää alusta (tykkipursia ja kaleereita). Laivatykit olivat vanhoja ja ruuti huonoa. Vain yksi linjalaiva ja 3-7 fregattia oli varustettu moottorilla. Sen vuoksi Venäjän laivasto ei lähtenyt lainkaan merelle, vaan pysytteli kotisatamissaan.
Brittiläis-ranskalainen laivasto tulitti linnakkeita ja poltti rakennuksia koko Suomenlahden ja Pohjanlahden alueella: Kotka/Ruotsinsalmi - Loviisa/Svartholm - Santahamina - Suomenlinna (Viapori), Ahvenanmaa/Bomarsund, Uusikaupunki, Rauma, Pori, Kristiinankaupunki, Kaskinen, Vaasa, Uusikaarlepyy, Pietarsaari, Kokkola, Raahe, Oulu, Iin Kuivaniemi, Kemi, Tornio. Sokkeloinen saaristo ja karikkoiset rannat tuottivat hyökkääjille vaikeuksia, kun väestö vähäisten sotilasosastojen ohella puolusti suuriruhtinaskuntaa.
Vuonna 1853 alkanut Krimin sota laajeni kesä-syyskuussa 1854 Itämerelle Oolannin sodaksi, jolloin Bomarsundin linnoitus oli vasta puolivalmis. Brittiläiset ja ranskalaiset joukot hyökkäsivät linnoitukseen 8. elokuuta 1854 noin 12 000 miehellä. Samaan aikaan noin 40 Itämeren laivaston alusta asettui puolikaareen Lumparnille linnoituksen edustalle. Puolustajia linnoituksessa oli noin 2 200, joukossa suomalaisia tarkka-ampujia. Hyökkääjiä oli yli viisi kertaa enemmän ja neljän päivän taisteluiden jälkeen linnoitus antautui. Noin kaksituhatta sotavankia vietiin Ranskaan ja Englantiin.
Seuraavana kesänä vuonna 1855 Viaporissa (Suomenlinna) sotatapahtumat kestivät vain 45 tuntia. Laivaston pommitukset aiheuttivat huomattavaa vahinkoa linnoitukselle. Helsinkiläiset kokoontuivat Kaivopuiston kallioille seuraamaan taistelua.
Britit räjäyttivät Bomarsundin linnoituksen, jota olivat ensin tarjonneet Ruotsille kiitokseksi siitä, että se oli pysynyt puolueettomana Venäjän tulevia reaktioita peläten. Brittiläisten etujen mukaista oli estää venäläisten sotilaallinen toiminta saarilla, joten britit vaativat Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1856, että Venäjä pitää Ahvenanmaan linnoittamattomana ja neutralisoituna. Krimin sodan vuonna 1856 päättäneeseen Pariisin rauhansopimukseen otettiinkin määräys, ettei Ahvenanmaata saa linnoittaa.
Oolannin sota oli Venäjälle traumaattinen kokemus. Venäjän tsaari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai I kuoli 2.3.1855 Krimin sodan ollessa vielä kesken, ja Venäjällä käynnistyi uudistumisen ja vapautumisen aikakausi: Armeija, laivasto sekä maan infrastruktuuri tarvitsivat päivittämistä. Uudistusten aalto ulottui myös Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suomalaiset ansaitsivat keisarin luottamuksen pitäessään pintansa Itämerellä ja pysymällä lojaalina hallitsijalleen. Palkintona itärajan puolustamisesta seuraava Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II kutsui valtiopäivät koolle Helsinkiin vuonna 1863. Aleksanteri II saapui Helsinkiin 14.9.1863 laivalla, joka kiinnittyi keisarillisen linnan edustan laituriin. Valtiopäivätoiminnan alkaminen vuonna 1863 merkitsi sananvapauden suurta laajentumista yhteiskunnallisissa asioissa.
Bomarsundin linnoitus on tänä päivänä Ahvenanmaalla Sundin kunnassa Bomarsundin kylässä sijaitseva rauniolinna. Sen päälinna oli Ahvenanmaan kaikkien aikojen suurin rakennus.
Ahvenanmaan demilitarisointi jatkui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Ahvenanmaa vahvistettiin lopullisesti Kansainliiton päätöksellä historiallisten dokumenttien perusteella kuuluvaksi Suomelle. Perusteena sille oli, että sitä on hallittu myös Ruotsin vallan aikana kahdeksan Ruotsin maakuntaa käsittävän Suomen kautta Turusta, ei Tukholmasta. Vastineeksi siitä, että Suomi sai vahvistetuksi alueen itselleen, tuli Suomen taata ahvenanmaalaisille laaja itsehallinto ja kulttuuriset oikeudet.
