Me Pohjolan kansat elämme uljaiden viikinkirosvojen ammoin asuttamilla mailla. Alkaisiko nyt olla aika puhaltaa yhteen hiileen ja luoda omillaan toimeentuleva valtio, joka keräisi omaisuutta eri puolilta maailmaa omaksi yhteiseksi hyväksi.
Ajatella, että Suomella on Ahvenanmaa. Ruotsilla on Gotlanti. Tanskalla on Grönlanti. Norjalla on osa Huippuvuorista. Islannilla on vain Islanti, mutta sille voitaisiin lohkaista Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisimmista osista kaistale omaa mannerta. Valtioliitossa Suomellakin olisi silloin pohjoisen kautta vapaa kulku Atlantille. Voisiko mukaan kuvitella vielä Viron, kun sillä on Saarenmaa? Mikä kokonaisuus - Fantasiland!
Synnytettävän valtioliiton työnimenä voisi olla Pohjoisten Saaristojen Kuningaskunta (Vikingarnas Förenta Kungarike). Miksi sen pitäisi olla kuningaskunta? Siihen on hyvä syy. Puolet valtioista ja suurin osa väestöstä kuuluvat jo nyt kuningaskuntiin. Kuningashuoneita ei pidä lakkauttaa, vaan lisätä ja antaa niille uusia tehtäviä. Ensinnäkin sovittaisiin, että tämä Saaristojen Kuningas olisi nykyisen Ruotsin kuningas. Muut kuningaskunnat jatkaisivat entisin eduin varakuningashuoneina. Varakuningashuoneet toimisivat prinssien ja prinsessojen hautomoina Tukholman kuningashuoneelle. Tasavaltojen viimeiset presidentit nimitettäisiin varakuninkaiksi. Suomikin saisi vihdoin varakuninkaan! Eikö se olisi hienoa, kun presidentin valtaoikeuksia joka tapauksessa tullaan rajaamaan. Säästettäisiin turhat vaalirahat. Saavutetut etuoikeudet säilytettäisiin.
Pohjoisten Saaristojen kuninkaalle varakuninkaineen ei tulisi antaa minkäänlaista poliittista valtaa. Sen sijaan kuninkaalle kasattaisiin mahdollisimman paljon taloudellista valtaa. Kuninkaan omistukseen annettaisiin kaikkien kuningashuoneiden omaisuus, valtioiden omaisuus, valtionyhtiöiden osakkuudet koti- ja ulkomailla jne. Kuninkaasta tulisi kuningaskunnan suurin yksityinen omistaja. Hänestä tulisi talouden veturi. Omistajuus saisi kasvot, jotka nykyiseltä elinkeinoelämältä ja omistuskulttuurilta puuttuvat. Kuninkaan omistamista rajoitettaisiin vain ulkomaisen omistuksen osalta. Kuningas saisi omistaa ja ostaa ulkomailta mitä vain pystyisi, mutta ei saisi myydä omistuksiaan ulkomaille kuin enintään siltä osin kuin on itse pystynyt sieltä hankkimaan. Näin turvattaisiin valtionomaisuuden jämät. Varallisuus jäisi kotimaiseen yksityisomistukseen, poliitikkojen ulottumattomiin. Ja kuningas sitoutettaisiin pysymään kuninkaana omassa maassaan. Tietenkin perimysjärjestelmä takaisi sitoutumisen vielä tuplasti. Sitouttaminen olisi aivan toista luokkaa kuin bonusjärjestelmässä. Kuninkaan velvoitteena olisi varakuningashuoneiden rahoittaminen, joten käyttövaroista ei tarvitsisi riidellä.
Oikeuslaitos jäisi itsenäiseksi, mutta kuninkaalle annettaisiin armahdusoikeus korkeimman oikeuden päätöksiin. Joku oljenkorsi pitäisi tuomitullakin olla.
Poliittinen valta säilyisi edelleen yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella järjestetyillä vaaleilla valituilla elimillä. Ne vastaisivat samoista asioista kuin nykyisinkin veronkannosta saaduilla budjettivaroilla. Talouselämä pyörisi entisellään, mutta sillä olisi vakavarainen ja sitoutunut keulakuva, jonka edustaja istuisi yhden jos toisenkin pörssiyhtiön hallintoelimissä operatiivista johtoa myöten. Kuningaskunnan yhteinen kieli olisi itseoikeutetusti ruotsi. Kakkoskieli olisi kansalaisen oma äidinkieli. Ruotsia äidinkielenään puhuvien kakkoskieleksi määrättäsiin venäjä. Ruotsinkieliset säilyttäisivät näin edelleenkin etulyöntiaseman. Ja koko kuningaskunta sen kuin vain hyötyisi!
Kuningaskunnan hallitus ja pääministeri päättäisivät tietenkin sodasta ja rauhasta. Kuningas olisi myös valtionkirkon pää. Kuningas jos kuka voisi siirtää koko kuningaskunnan katolisen kirkon helmaan, sillä syyt, joita katolisuudessa ei ole siedetty, ovat jo aikoja sitten poistuneet. Ekumenia harppaisi pitkän askeleen eteenpäin!
Näin merkittäviä uudistuksia on perinteisesti voitu järkätä vain sodalla, vallankumouksella, alistamalla, riistämällä ja tuhoamalla. EU on kuitenkin esimerkki siitä, että myös rauhanomainen prosessi voi johtaa uudistuksiin tai ainakin muutoksiin. Tämä on fantasia, joka voisi palauttaa viikinkien kulta-ajan parhailta paloiltaan. EU-prosessin veroinen suurtyö takaisi Pohjolan säilymisen vahvana senkin jälkeen, kun EU on hajonnut.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2009
perjantai 17. huhtikuuta 2009
Nato-keskustelua on kaivattu
Suomalaiset sotivat Ruotsin armeijan riveissä 1600-luvulla eurooppalaisia vastaan ja 1700-luvulla venäläisiä vastaan. Venäjän armeijan riveissä taisteltiin 1800-luvulla eurooppalaisia ja aasialaisia vastaan. Saksalaisten tuella saatiin itsenäisyys ja saksalaisten tuella taisteltiin venäläisiä vastaan 1900-luvulla. Englannin kanssa oltiin suurissa sodissa usein eri leireissä. Yhdysvallat auttoi myös Suomea, vaikka kuuluttiin eri leireihin. Suomen itsenäisyyden kannalta on merkittävää, että ylipäällikönä oli Venäjän tsaarille ikuisen uskollisuuden valan tehnyt kenraali, jonka vala sopivasti raukesi tsaarin luopuessa vallasta juuri ennen vangitsemista ja teloitusta. Ilman Venäjän vallankumousta Suomi ei olisikaan itsenäistynyt. Paitsi sotilas, ylipäällikkö oli etevä diplomaatti, joka oli kallellaan Englannin suuntaan eikä innostunut Saksan silloisista vallanpitäjistä, vaikka liittoutumiset ja sympatiat käytännön syistä menivät ristiin.
Nyt eletään suvantokautta. Osa suomalaisista haluaa Suomen liittyvän Naton jäseneksi. Ehkäpä viime maailmansodan tuloksen perusteella Yhdysvaltoja - Naton keskeisenä voimatekijänä - pidetään niin voimakkaana sotilasmahtina, että se mahdollisen seuraavan suursodan jälkeenkin on voittajien puolella neuvottelemassa valtapiirien uusjaosta.
Olisiko historiasta mitään opiksi? Suomalaiset ovat aina taistelleet itseään suuremman sotilasmahdin ehdoilla. Sodankäynnin suunnan on määrännyt maailman valtapolitiikka. Välillä maan rajojen ulkopuolella, välillä sisäpuolella. Siinä rytäkässä Suomi on onnistunut itsenäistymään ja puolustamaan itsenäisyyttään. Taitavasti puolelta toiselle luovimalla. Viime kädessä omaan armeijaansa tukeutuen.
Jos ydinsota syttyisi - vanhan ajattelutavan mukaisesti - idän ja lännen välille, Suomi olisi maantieteellisesti huonossa asemassa. Mikään liittoutuma ei voisi taata Suomelle ohjus- tai torjuntaohjusvapaata ilmatilaa. Ei meritietä Atlantille. Ei maantieliikennettä Baltian läpi. Eikä tavanomaisin asein käytävässä sodassa tilanne olisi sen parempi. Mistä mihin ilmasillan ylläpitäminen olisi mahdollista? Luonnolliset rintamalinjat muotoutuisivat Itämeren eri puolille. Suomi jäisi itärannan puolelle.
Mutta kuka tietää, mitkä valtiot uudessa sodassa olisivat keskusvaltoja ja mitkä ympärysvaltoja? Ja mitkä valtiot millekin puolelle sodan kuluessa siirtyisivät? Jos kävisi niin onnellisesti, että Skandinavia pysyisi sodan ulkopuolella, niin elintärkeintä Suomelle olisi tavarankulkuyhteys Eurooppaan tai missä nyt käyttökelpoista ruoka- ja käyttötavaraa sitten olisikaan - Venäjällä, Baltiassa, Ruotsissa, Norjassa?
Elintärkeätä Suomelle olisi myös hyvä neuvotteluyhteys Venäjään - riippumatta siitä, olisiko Venäjä suursodan osapuoli, voittaja tai häviäjä. Kysymys olisi itsenäisen Suomen olemassaolosta.
Elintärkeätä Suomelle olisi myös hyvä neuvotteluyhteys Yhdysvaltoihin - riippumatta siitä, olisiko Yhdysvallat suursodan osapuoli, voittaja tai häviäjä. Pohjois- ja Etelä-Amerikassa saattaisi olla valtioita, joihin voisi mennä siirtolaiseksi tai saada avustuksia Suomeen.
Jos maailmanlaajuinen katastrofi aiheuttaa kansainvaelluksen Suomen alueelle, mitä Nato voi sille tehdä? Nato on taistellut monta vuotta Irakissa ja Afganistanissa. Iskenyt Balkanilla ja Afrikassa. Venäjä taisteli aikansa Afganistanissa ja Tsetseniassa ja iski Georgiaan. Mihin niiden voimat ja intressit riittävät suuremmissa katastrofeissa? Jos maailma säilyy asuttavana katastrofin jälkeen, etupiirien uusjaosta neuvotellaan tilanteessa, jossa liittoutumilta saadut sitoumukset eivät juuri mitään paina. Puhemiehen nuijaa voisi pitää kiinalainen kenraali, jolla ei olisi halua perehtyä Suomen asiaan kuin yskäisyn verran.
Sopii vain toivoa, että Venäjä liittyy Naton jäseneksi. Suomen pitäisi oikeastaan asettaa Natoon liittymisensä ehdoksi yhtäaikainen liittyminen Naton jäseneksi Venäjän kanssa. Suomen on myös pidettävä armeijansa hyvässä kunnossa, kun maailmanpolitiikan tuulia ei voi ennustaa. Naton jäsenmaksuista säästetyillä rahoilla kalusto voidaan pitää edes siedettävän iskukykyisenä. Viimeistä huutoa olevia sotalaitteita Yhdysvallat tuskin uskoisi Suomen armeijalle, vaikka saisimme vuorollamme Naton puheenjohtajuuden. Sen verran lähellä Venäjän rajaa Suomi sijaitsee.
Terroristijahti ei voi myöskään olla Natoon liittymisen peruste. Terrorismin syitä pitää selvittää ja hoitaa kuntoon taloudellisia ja kansainvälisoikeudellisia keinoja käyttäen. Ei se helppoa ole, mutta ei ole sotiminenkaan ellei sitten uskota, että väkivallan kierre on luonnon laki.
Suomen sotakoneiden lentely Atlantin yllä tuntuisi myös melko naurettavalta pullistelulta. Aivan kuin todellisia ongelmia ei olisi ratkottavaksi yllin kyllin. Tuskin Islanti on uhattuna yhtään enempää kuin Suomi. Parasta on lennellä vain oman ilmatilan valvomiseksi.
Suomen linja Nato-asiassa on ollut hyvä. Kiirehtiminen ei ole hyväksi. Venäjän liittyminen Naton jäseneksi ennen Suomea olisi kuitenkin jo niin suuri asia, että Suomi ja Ruotsikin voisivat harkita jopa kokonaan Naton ulkopuolelle jättäytymistä koko sotilasliiton lopuksi elinajaksi .
Nyt eletään suvantokautta. Osa suomalaisista haluaa Suomen liittyvän Naton jäseneksi. Ehkäpä viime maailmansodan tuloksen perusteella Yhdysvaltoja - Naton keskeisenä voimatekijänä - pidetään niin voimakkaana sotilasmahtina, että se mahdollisen seuraavan suursodan jälkeenkin on voittajien puolella neuvottelemassa valtapiirien uusjaosta.
Olisiko historiasta mitään opiksi? Suomalaiset ovat aina taistelleet itseään suuremman sotilasmahdin ehdoilla. Sodankäynnin suunnan on määrännyt maailman valtapolitiikka. Välillä maan rajojen ulkopuolella, välillä sisäpuolella. Siinä rytäkässä Suomi on onnistunut itsenäistymään ja puolustamaan itsenäisyyttään. Taitavasti puolelta toiselle luovimalla. Viime kädessä omaan armeijaansa tukeutuen.
Jos ydinsota syttyisi - vanhan ajattelutavan mukaisesti - idän ja lännen välille, Suomi olisi maantieteellisesti huonossa asemassa. Mikään liittoutuma ei voisi taata Suomelle ohjus- tai torjuntaohjusvapaata ilmatilaa. Ei meritietä Atlantille. Ei maantieliikennettä Baltian läpi. Eikä tavanomaisin asein käytävässä sodassa tilanne olisi sen parempi. Mistä mihin ilmasillan ylläpitäminen olisi mahdollista? Luonnolliset rintamalinjat muotoutuisivat Itämeren eri puolille. Suomi jäisi itärannan puolelle.
Mutta kuka tietää, mitkä valtiot uudessa sodassa olisivat keskusvaltoja ja mitkä ympärysvaltoja? Ja mitkä valtiot millekin puolelle sodan kuluessa siirtyisivät? Jos kävisi niin onnellisesti, että Skandinavia pysyisi sodan ulkopuolella, niin elintärkeintä Suomelle olisi tavarankulkuyhteys Eurooppaan tai missä nyt käyttökelpoista ruoka- ja käyttötavaraa sitten olisikaan - Venäjällä, Baltiassa, Ruotsissa, Norjassa?
Elintärkeätä Suomelle olisi myös hyvä neuvotteluyhteys Venäjään - riippumatta siitä, olisiko Venäjä suursodan osapuoli, voittaja tai häviäjä. Kysymys olisi itsenäisen Suomen olemassaolosta.
Elintärkeätä Suomelle olisi myös hyvä neuvotteluyhteys Yhdysvaltoihin - riippumatta siitä, olisiko Yhdysvallat suursodan osapuoli, voittaja tai häviäjä. Pohjois- ja Etelä-Amerikassa saattaisi olla valtioita, joihin voisi mennä siirtolaiseksi tai saada avustuksia Suomeen.
Jos maailmanlaajuinen katastrofi aiheuttaa kansainvaelluksen Suomen alueelle, mitä Nato voi sille tehdä? Nato on taistellut monta vuotta Irakissa ja Afganistanissa. Iskenyt Balkanilla ja Afrikassa. Venäjä taisteli aikansa Afganistanissa ja Tsetseniassa ja iski Georgiaan. Mihin niiden voimat ja intressit riittävät suuremmissa katastrofeissa? Jos maailma säilyy asuttavana katastrofin jälkeen, etupiirien uusjaosta neuvotellaan tilanteessa, jossa liittoutumilta saadut sitoumukset eivät juuri mitään paina. Puhemiehen nuijaa voisi pitää kiinalainen kenraali, jolla ei olisi halua perehtyä Suomen asiaan kuin yskäisyn verran.
Sopii vain toivoa, että Venäjä liittyy Naton jäseneksi. Suomen pitäisi oikeastaan asettaa Natoon liittymisensä ehdoksi yhtäaikainen liittyminen Naton jäseneksi Venäjän kanssa. Suomen on myös pidettävä armeijansa hyvässä kunnossa, kun maailmanpolitiikan tuulia ei voi ennustaa. Naton jäsenmaksuista säästetyillä rahoilla kalusto voidaan pitää edes siedettävän iskukykyisenä. Viimeistä huutoa olevia sotalaitteita Yhdysvallat tuskin uskoisi Suomen armeijalle, vaikka saisimme vuorollamme Naton puheenjohtajuuden. Sen verran lähellä Venäjän rajaa Suomi sijaitsee.
Terroristijahti ei voi myöskään olla Natoon liittymisen peruste. Terrorismin syitä pitää selvittää ja hoitaa kuntoon taloudellisia ja kansainvälisoikeudellisia keinoja käyttäen. Ei se helppoa ole, mutta ei ole sotiminenkaan ellei sitten uskota, että väkivallan kierre on luonnon laki.
Suomen sotakoneiden lentely Atlantin yllä tuntuisi myös melko naurettavalta pullistelulta. Aivan kuin todellisia ongelmia ei olisi ratkottavaksi yllin kyllin. Tuskin Islanti on uhattuna yhtään enempää kuin Suomi. Parasta on lennellä vain oman ilmatilan valvomiseksi.
Suomen linja Nato-asiassa on ollut hyvä. Kiirehtiminen ei ole hyväksi. Venäjän liittyminen Naton jäseneksi ennen Suomea olisi kuitenkin jo niin suuri asia, että Suomi ja Ruotsikin voisivat harkita jopa kokonaan Naton ulkopuolelle jättäytymistä koko sotilasliiton lopuksi elinajaksi .
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
Yksityisomistus ja universaali kaaos
Kaaos on universaalin kehityksen oma väylä. Se etsii omat reittinsä kuin valuva vesi. Tieteet ja ideologiat törmäilevät kaaoksen virrassa oman aikansa kuin autot ja huonekalut tsunamin kuohuissa.
Otetaanpa käsittelyyn kaaoksen ääripäät yksityisen maanomistamisen näkökulmasta. Onko epäreilua, että vain jotkut ihmiset omistavat maata ja suurin osa ei omista mitään? No, kuvitellaanpa sitten, että saataisiin perustettua ylioikeudellinen elin, joka jakaisi koko maapallon kuivan maan - sillä kertaa elossa olevien - ihmisten kesken. Jokaiselle annettaisiin saman kokoinen palsta maata yksin omistettavaksi. Pienellä laskutoimituksella (tuloksen oikeellisuudella ei ole merkitystä) saadaan selville, että maata olisi jaettavaksi 200 neliömetriä per nokka. Oikeudenmukaista kaiketi olisi, että maapalstojen sijainnit määrättäisiin arpomalla. Joku afrikkalainen voisi saada palstansa Himalajan rinteeltä, joku suomalainen Tigris-joen tuntumasta, kiinalainen Ranskan Rivieralta jne. Mutta sitten syntyisi suunnaton kaaos: Mitä minä teen pikku palstallani keskellä Saharaa, mitä minä teen Amazonin rämeiköissä? Syntynyt kaaos johtaisi takuulla palstojen uusjakoon eikä varmaankaan ilman väkivaltaa. Jos me suomalaiset jakaisimme maamme samalla periaatteella, niin ehkä puolen hehtaarin verran löytyisi maata - jos jonkinlaista - mutta kaikille kuitenkin. Riidoilta ei nytkään vältyttäisi.
Luonnonkansat eivät omistamisesta tienneet mitään. Intiaanit luulivat, ettei maata voi omistaa.
He jäivät kaaoksen jalkoihin. Muukalaiset tulivat, ottivat ja omistivat.
Nykyiset omistussuhteet ovat tähänastisesta kaaoksesta peräisin ja hyvä näin - siihen nähden, että huonomminkin voisi olla.
Voisiko päinvastaisen kehityksen huipulla häämöttää parempi tulos? Voisiko koko maapallon kuiva pinta-ala joutua ihmeellisten sisäpiirikauppojen kautta yhden ja saman ihmisen omistukseen! Suuromistaja ottaisi yksityiseen käyttöönsä kaikki parhaat alueet ja ahdistaisi miljardit ihmiset autiomaihin ja maailman merille. Kyllä tällainen kähmintä onnistuu pienemmissä ympyröissä. Ja arvoisat historian merkkihenkilöt ovat kähminnässä onnistuneet suuremmassakin määrin. Mutta aikansa kutakin. Jokainen ymmärtää, ettei miljardien ihmisten eläminen kaikesta osattomana voi loputtomiin olla kestävän kehityksen takeena ja pysyä staattisena tilana. On ihan helpottavaa tietää, ettei kehityksen suunta myöskään ole vakio, vaan suunta muuttuu jatkuvasti ja aika ajoin kaaoksen kautta.
Etuoikeutettu on ihminen, joka edes joidenkin elinpäiviensä aikana on omistanut tai saanut vuokrata punaisen tuvan ja perunamaan. Ei sellaista herkkua riitä kaikille - suuremmista herkuista nyt puhumattakaan! Oma pieni koti tai vaikkapa laveri huoneen nurkassa taikka pahvilaatikko suurkaupungin kadulla on maailman hulinan keskellä kuin oravan pesä kuusen latvassa: Maailman turvallisin paikka, korkki universaalin kaaoksen virrassa.
Otetaanpa käsittelyyn kaaoksen ääripäät yksityisen maanomistamisen näkökulmasta. Onko epäreilua, että vain jotkut ihmiset omistavat maata ja suurin osa ei omista mitään? No, kuvitellaanpa sitten, että saataisiin perustettua ylioikeudellinen elin, joka jakaisi koko maapallon kuivan maan - sillä kertaa elossa olevien - ihmisten kesken. Jokaiselle annettaisiin saman kokoinen palsta maata yksin omistettavaksi. Pienellä laskutoimituksella (tuloksen oikeellisuudella ei ole merkitystä) saadaan selville, että maata olisi jaettavaksi 200 neliömetriä per nokka. Oikeudenmukaista kaiketi olisi, että maapalstojen sijainnit määrättäisiin arpomalla. Joku afrikkalainen voisi saada palstansa Himalajan rinteeltä, joku suomalainen Tigris-joen tuntumasta, kiinalainen Ranskan Rivieralta jne. Mutta sitten syntyisi suunnaton kaaos: Mitä minä teen pikku palstallani keskellä Saharaa, mitä minä teen Amazonin rämeiköissä? Syntynyt kaaos johtaisi takuulla palstojen uusjakoon eikä varmaankaan ilman väkivaltaa. Jos me suomalaiset jakaisimme maamme samalla periaatteella, niin ehkä puolen hehtaarin verran löytyisi maata - jos jonkinlaista - mutta kaikille kuitenkin. Riidoilta ei nytkään vältyttäisi.
Luonnonkansat eivät omistamisesta tienneet mitään. Intiaanit luulivat, ettei maata voi omistaa.
He jäivät kaaoksen jalkoihin. Muukalaiset tulivat, ottivat ja omistivat.
Nykyiset omistussuhteet ovat tähänastisesta kaaoksesta peräisin ja hyvä näin - siihen nähden, että huonomminkin voisi olla.
Voisiko päinvastaisen kehityksen huipulla häämöttää parempi tulos? Voisiko koko maapallon kuiva pinta-ala joutua ihmeellisten sisäpiirikauppojen kautta yhden ja saman ihmisen omistukseen! Suuromistaja ottaisi yksityiseen käyttöönsä kaikki parhaat alueet ja ahdistaisi miljardit ihmiset autiomaihin ja maailman merille. Kyllä tällainen kähmintä onnistuu pienemmissä ympyröissä. Ja arvoisat historian merkkihenkilöt ovat kähminnässä onnistuneet suuremmassakin määrin. Mutta aikansa kutakin. Jokainen ymmärtää, ettei miljardien ihmisten eläminen kaikesta osattomana voi loputtomiin olla kestävän kehityksen takeena ja pysyä staattisena tilana. On ihan helpottavaa tietää, ettei kehityksen suunta myöskään ole vakio, vaan suunta muuttuu jatkuvasti ja aika ajoin kaaoksen kautta.
Etuoikeutettu on ihminen, joka edes joidenkin elinpäiviensä aikana on omistanut tai saanut vuokrata punaisen tuvan ja perunamaan. Ei sellaista herkkua riitä kaikille - suuremmista herkuista nyt puhumattakaan! Oma pieni koti tai vaikkapa laveri huoneen nurkassa taikka pahvilaatikko suurkaupungin kadulla on maailman hulinan keskellä kuin oravan pesä kuusen latvassa: Maailman turvallisin paikka, korkki universaalin kaaoksen virrassa.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
Kilpaurheilu ei ole reilun pelin kauppaa
Kilpaurheilussa ei tunneta reilun pelin sääntöjä. Urheilijat ovat jo geeneiltään eriarvoisia. Alle 160 cm pitkä urheilija ei ole tasa-arvoinen koripallossa yli 200 cm pikän urheilijan kanssa. Ei myöskään uinnissa, jos pitkärunkoisella uimarilla on lisäksi kolme kertaa suuremmat kämmenet ja jalkapohjat kuin lyhytvartisella uimarilla. Onneksi urheilulajeja on paljon. Jokainen voi valita itselleen sopivimman lajin tai ainakin omiin kykyihinsä nähden mahdollisimman sopivan lajin. Mutta myös sääntöihin voitaisiin tehdä muutoksia; koripallokoreja asentaa päällekkäin puolen metrin välein ja uimareille antaa tasoituskertoimia samalla periaatteella kuin purjehduksessa. Periaatteita voitaisiin soveltaa useaan muuhunkin lajiin. Vaan ei sovelleta eikä tulla soveltamaan.
Oma lukunsa ovat urheilulajit, joissa käytetään välineitä: autoja, suksia, asuja, jne. Formula-1 on kuningaslaji, jossa talli ja tallin kehittämän auton kulloinenkin kehitystaso määrittävät sijoituksen. Hiihdossa sukset, niiden jäykkyys ja voitelu ratkaisevat kilpailun, kun hiihtäjät muutoin ovat yhtä hyvässä trimmissä.
Jos haluttaisiin, että urheilijan suoritus olisi ratkaiseva tekijä, pitäisi kaikkien kilpailla samanlaisilla välineillä. Siihen eivät urheilun säännöt taivu.
Tuomaripeli on monissa lajeissa pääosassa. Mitä tärkeämmistä kisoista on kysymys, sitä kovempaa on tuomaripeli. Kotiinpäin vedetään aina vähintäin sääntöjen sallimissa rajoissa ja tarpeen mukaan ylikin. Tietokonetta tuskin koskaan saadaan tuomareiden tilalle, sillä puolueellisuus on urheilun kaksinaismoraalin suola.
Majoituspeli on myös tärkeässä roolissa. Kilpailujen järjestäjien suosikeille varataan maksimaalisen hyvät majoituspaikat ja yhteydet harjoitus- sekä kilpailupaikoille. Muille ja varsinkin pahimmille vastustajille varataan mojovia yllätyksiä ja viheliäisyyksiä.
Ammattiurheilu ja amatööriurheilu ovat käsitteitä, joilla ei ole muuta eroa kuin se, että urheilijoiden valinnoista ja palkkioista, kilpailujen järjestämisestä ja rahastamisesta vastaavat eri piirit. Rahoitusjärjestelmien ulkopuolelle jäävillä urheilijoilla on hyvin pienet mahdollisuudet päästä kilpailemaan suurille näyttämöille.
Hormoonien, piristeiden ja veridopingin käyttö ovat tavallaan urheilijan yksityisyyteen kuuluva asia. Siitä jäädään kiinni harvoin - vaikkakin näyttävästi. Se on maailma, josta sopii puhua vain harjoitussaleissa, kaduilla . . . ja saunassa. Urheilujohtajien ja -lääkäreiden ei ole soveliasta tietää tästä maailmasta mitään, ei sitten yhtään mitään.
Urheilijoiden eriarvoisuus alkaa jo lapsena. Keskinkertainen kyky voidaan vanhempien tuella valmentaa luontaisia edellytyksiään parempaan menestykseen. Se tapahtuu tietenkin monien lahjakkaampien lasten kustannuksella. Joukkueurheilussa se on enempi sääntö kuin poikkeus.
Suosikkijärjestelmien vuoksi optimaalista joukkuetta on käytännössä mahdoton saada kokoon missään lajissa.
Vedonlyönnin kohteina olevissa urheilulajeissa noudatetaan kyllä reilun pelin sääntöjä silloin, kun ottelun lopputulos on sovittu etukäteen. Eikä se silloinkaan ole reilua niitä vedonlyöjiä kohtaan, joille lopputulosta ei ole kerrottu. Eikä katsojia kohtaan, jotka jännittävät lopputulosta. Onneksi fuskaaminen tulee harvoin ilmi, joten se ei siinä mielessä ole häiritsevää.
Tässä on käyty läpi vain hyppysellinen urheilua koskevia asioita, osin huippu-urheilun lähtökohdista. Kilpaurheilu on urheiden ihmisten kilvoittelua - monissa lajeissa oman henkensä kaupalla. Kaikki keinot ovat sallittuja - paitsi vilpistä kiinni jääminen. Jaa, että tämä koskee elämää yleensäkin ja kaikilla aloilla? No, myönnetään.
Urheilun ihanteellisuus löytyykin tavallisemmista asioista kuin kilpaurheilusta tai sen huipulta. Massojen liikkeellepanevana voimana urheilu on tärkeä elämän osa-alue. Se on tavallisen harrastajan mielen ja kehon terveydenhoitoa, harrastusta ja viihdettä parhaimmillaan, ihanaa jäännettä esi-isiemme ajoilta, jolloin päivän ateria otettiin kiinni juoksemalla. Ja muistutus lajimme katoavaisuudesta sitten, kun liike lakkaa.
Oma lukunsa ovat urheilulajit, joissa käytetään välineitä: autoja, suksia, asuja, jne. Formula-1 on kuningaslaji, jossa talli ja tallin kehittämän auton kulloinenkin kehitystaso määrittävät sijoituksen. Hiihdossa sukset, niiden jäykkyys ja voitelu ratkaisevat kilpailun, kun hiihtäjät muutoin ovat yhtä hyvässä trimmissä.
Jos haluttaisiin, että urheilijan suoritus olisi ratkaiseva tekijä, pitäisi kaikkien kilpailla samanlaisilla välineillä. Siihen eivät urheilun säännöt taivu.
Tuomaripeli on monissa lajeissa pääosassa. Mitä tärkeämmistä kisoista on kysymys, sitä kovempaa on tuomaripeli. Kotiinpäin vedetään aina vähintäin sääntöjen sallimissa rajoissa ja tarpeen mukaan ylikin. Tietokonetta tuskin koskaan saadaan tuomareiden tilalle, sillä puolueellisuus on urheilun kaksinaismoraalin suola.
Majoituspeli on myös tärkeässä roolissa. Kilpailujen järjestäjien suosikeille varataan maksimaalisen hyvät majoituspaikat ja yhteydet harjoitus- sekä kilpailupaikoille. Muille ja varsinkin pahimmille vastustajille varataan mojovia yllätyksiä ja viheliäisyyksiä.
Ammattiurheilu ja amatööriurheilu ovat käsitteitä, joilla ei ole muuta eroa kuin se, että urheilijoiden valinnoista ja palkkioista, kilpailujen järjestämisestä ja rahastamisesta vastaavat eri piirit. Rahoitusjärjestelmien ulkopuolelle jäävillä urheilijoilla on hyvin pienet mahdollisuudet päästä kilpailemaan suurille näyttämöille.
Hormoonien, piristeiden ja veridopingin käyttö ovat tavallaan urheilijan yksityisyyteen kuuluva asia. Siitä jäädään kiinni harvoin - vaikkakin näyttävästi. Se on maailma, josta sopii puhua vain harjoitussaleissa, kaduilla . . . ja saunassa. Urheilujohtajien ja -lääkäreiden ei ole soveliasta tietää tästä maailmasta mitään, ei sitten yhtään mitään.
Urheilijoiden eriarvoisuus alkaa jo lapsena. Keskinkertainen kyky voidaan vanhempien tuella valmentaa luontaisia edellytyksiään parempaan menestykseen. Se tapahtuu tietenkin monien lahjakkaampien lasten kustannuksella. Joukkueurheilussa se on enempi sääntö kuin poikkeus.
Suosikkijärjestelmien vuoksi optimaalista joukkuetta on käytännössä mahdoton saada kokoon missään lajissa.
Vedonlyönnin kohteina olevissa urheilulajeissa noudatetaan kyllä reilun pelin sääntöjä silloin, kun ottelun lopputulos on sovittu etukäteen. Eikä se silloinkaan ole reilua niitä vedonlyöjiä kohtaan, joille lopputulosta ei ole kerrottu. Eikä katsojia kohtaan, jotka jännittävät lopputulosta. Onneksi fuskaaminen tulee harvoin ilmi, joten se ei siinä mielessä ole häiritsevää.
Tässä on käyty läpi vain hyppysellinen urheilua koskevia asioita, osin huippu-urheilun lähtökohdista. Kilpaurheilu on urheiden ihmisten kilvoittelua - monissa lajeissa oman henkensä kaupalla. Kaikki keinot ovat sallittuja - paitsi vilpistä kiinni jääminen. Jaa, että tämä koskee elämää yleensäkin ja kaikilla aloilla? No, myönnetään.
Urheilun ihanteellisuus löytyykin tavallisemmista asioista kuin kilpaurheilusta tai sen huipulta. Massojen liikkeellepanevana voimana urheilu on tärkeä elämän osa-alue. Se on tavallisen harrastajan mielen ja kehon terveydenhoitoa, harrastusta ja viihdettä parhaimmillaan, ihanaa jäännettä esi-isiemme ajoilta, jolloin päivän ateria otettiin kiinni juoksemalla. Ja muistutus lajimme katoavaisuudesta sitten, kun liike lakkaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)