Sotaisa ihminen

Suurten valtiomiesten ja sotapäälliköiden kiviset patsaat seisovat puistoissa, joissa eloisat ihmiset nauttivat auringon lämmöstä ja toistensa seurasta. Siellä missä sodan jylinä ei kuulu, eletään rauhan aikaa. Toisaalla värjötellään kellareissa ja odotellaan lopun hetkeä. Tilanteet vaihtelevat riemusta suruun ja toiveikkuudesta epätoivoon.

Historian havisevilta lehdiltä voidaan päätellä, että 1500 -luvulta 1800 -luvulle on käyty keskimäärin 50 sotaa jokaista vuosisataa kohti ja pelkästään 1900-luvulla yli 230 sotaa. Kuluvalle vuosituhannelle on siirtynyt perintönä ikiaikaisten sotien nouseva trendi.

Pyhät kirjoituksetkin todistavat, että sodat kuuluvat olennaisena osana valtakuntien syntymiseen ja tuhoutumiseen. Rauha ja autuus kuuluvat ikuisuuden piiriin, joten niiden tavoittaminen tässä ajassa ja elämässä ei ole mahdollista.

 
Joka tapauksessa on olemassa myös ihmisiä, jotka jaksavat ponnistella vakaiden olojen puolesta, auttaa kärsiviä aikalaisia ja toimia niin, ettei oma etu mene kaiken muun edelle.

Ihmiskunnan ja eläinkunnan tiet kohtaavat

Kaikkien kansakuntien kirkollisten johtajien tehtävänä on puolustaa edustamansa kansakunnan sotimista silloinkin, kun sotaa käydään kyseenalaisin perustein. Tämän periaatteen jakavat kaikkien uskontojen kirkkokunnat, uskonnolliset liikkeet ja suuntaukset aikojen alusta aikojen loppuun.

Ihmiskunnan kehityksen kaikissa vaiheissa uskontoja on käytetty vallan hankkimisen ja vakiinnuttamisen välineinä. Eläinkunnassa ei liene havaittu vastaavaa ilmiötä, vaan kehitys on perustunut puhtaasti lajien fyysisiin ominaisuuksiin; yksilön voimaan ja lajin runsauteen.

Ihmiskunnan keskuuteen on juurtunut käsitys, että oman kirkkokunnan, uskonnollisen liikkeen tai suuntauksen alaisuudessa tapahtuva sodankäynti on oikeutettua olipa kysymys hyökkäämisestä tai puolustamisesta. Juuri tässä kysymyksessä ihmiskunnan ja eläinkunnan tiet kohtaavat. Ero on vain siinä, että eläinkunta ei tarvitse toimintansa tueksi minkäänlaista uskontoa eikä ideologiaa.