Maapallolla arvellaan olevan ikää 4,5 miljardia vuotta. Toinen mokoma saattaa olla jäljellä. Ihmisen valtakauden pituus maapallolla on näihin päiviin mennessä hyvinkin vaatimaton. Jos valtakausi lasketaan ensimmäisistä työkaluja käyttäneistä esi-isistä, niin jäädään kahteen miljoonaan vuoteen. Toinen mokoma enintään on jäljellä. Ihminen muuttuu perimältään rajusti sadassa tuhannessa vuodessa, joten on vaikea edes kuvitella, minkälainen habitus ihmisellä tulisi olemaan kahden miljoonan vuoden kuluttua. Hirmuliskojen valtakausi kesti 150 miljoonaa vuotta, joten sellaista mahtikautta ihmisen on tuiki mahdoton saavuttaa.
Luonnonkatastrofit muuttavat hetkessä kaiken, myös kehityksen kulun. Niin kävi hirmuliskoille ja niin käy kaikille muillekin lajeille, jotka pitkään maapalloa hallitsevat. Elämme ja tutkimme rajallista aikakautta.
Täysin käsittämätöntä on, että ihminen luo jatkuvan kasvun teorioita ja samalla puhuu kestävästä kehityksestä. Eihän kestävä kehitys voi perustua jatkuvaan kasvuun, kun elintila ja raaka-ainevarat ovat rajalliset. Hirmuliskojen raadoista muodostunut öljy loppuu, vaikka sitä on miljoonien vuosien kuluessa syntynyt valtavat määrät. Mineraalivarat loppuvat, vaikka maapallon kuori on valtava kallionlohkare. Ihminen runtelee maanpinnan ja sotkee vesistöt ja ilman, kun toiminnan suunta on jatkuvan kasvun vaatimus. Koko ihmiskunnan olemassaolo noudattaa siis samaa kaavaa kuin yksittäisen ihmisen elämä: Päivien enimmäismäärä on annettu ja omalla toiminnallaan voi vain lyhentää päiviensä määrää. Ihmisellä ei tunnu olevan aikaa odotella luonnon omia katastrofeja. Vai siitäkö loppujen lopuksi onkin kysymys? Ihmisen sisäinen kello tikittää: On saatava paljon aikaan, kun aika joka tapauksessa käy vähiin. Maailmanloppu ei suinkaan ole sidoksissa ihmiskunnan loppuun. Ei hirmuliskojen loppukaan merkinnyt maailmanloppua, vaan uutta järjestystä ja mahdollisuuden antamista muunlaiselle elämälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti