Hufvudstadsbladetin uutissivulla 10.3.2019 oli mielenkiintoinen artikkeli, jota eräiltä osin on syytä kommentoida. Käännöstekstini saattaa olla epätarkka. Oikeastaan toivon, että en ole ymmärtänyt kaikkea aivan oikein.
Artikkelin mukaan kolme ruotsalaista tutkijaa saapui laivalla Helsinkiin heinäkuun alkupuolella 1873. Gustaf Retzius (31) ja Christian Lovén (38) olivat jo lääketieteen tohtoreita, Erik Nordenson (26) vielä silloin viittä vaille lääketieteen kandidaatti. Heidän tarkoituksenaan oli kerätä todisteita siitä, että pohjoismainen rotu on ihmiskunnan korkeinta rotua. Gustaf Retziuksen isä oli anatomisti ja etnografi, joka oli perustanut pääkallokokoelman Karoliiniseen Instituuttiin. Hän oli myös 1840 -luvulla kehitellyt pääkalloindeksin, joka tarkoitti kallon suurimman leveyssuoran suhdetta kallon suurimpaan pituussuoraan. Kalloja mittaamalla tutkijoiden tarkoituksena oli tieteellisesti kartoittaa suomalaista rotua ja ryhmittää sitä hämäläisiin, savolaisiin ja karjalaisiin. Lähtökohtana kuitenkin pidettiin sitä, että ryhdikkäisiin ruotsalaisiin verrattuna suomalaiset olivat matalakalloista, verkkaista, heikkolahjaista ja apeata väkeä. Todettakoon, että Retzius vanhemman teoria tuli myöhemmin hylätyksi saksalais-amerikkalaisen modernin antropologian isän Franz Boasin tutkimusten perusteella. Vähän mietityttää, elävätkö Retzius nuoremman käsitykset suomalaisten ominaisuuksista edelleenkin ruotsalaisten ajatuksissa?
Tutkijat suuntasivat matkansa Hämeenlinnaan. Linnan vankilassa oli tarkoitus mitata vankeja Retzius vanhemman kehittämällä menetelmällä. Vangit olivat kuitenkin niin kirjavaa joukkoa, ettei heistä ollut puhtaan rodun edustajiksi. Tutkijat jatkoivat matkaansa Tampereelle, mutta sieltäkään he eivät mielestään löytäneet riittävän puhdasrotuisia tyyppejä. He päättelivät, että puhdasta rotua löytyy vain maaseudun väestöstä.
Jos Kanta-Hämeestä ja Pirkanmaalta ei löydy puhtaita hämäläisiä, niin mistä heitä sitten olisi voinut löytyä? Tutkijat suuntasivat sen jälkeen kohti itää. Pälkäneellä sijaitsevan kirkon raunioista löytyi tuhottuja hautoja, joista he poimivat 55 kalloa mukaansa tieteelliseen tutkimukseen. Rauniokirkko seisoo entisellä paikallaan vielä tänäkin päivänä.
Pälkäneeltä tutkimusmatka jatkui Satakuntaan ja kääntyi sieltä kohti Savoa ja Karjalaa. Matkan aikana suorittamiensa terveystarkastusten yhteydessä he merkitsivät muistiin myös 91 elävän ihmisen kallonmitat, silmien ja hiusten värit, jopa nännien etäisyydet toisistaan. Viimeisenä paikkakuntana oli Viipuri, joka oli tuohon aikaan maan kansainvälisin ja monikulttuurisin kaupunki. Kuvittelivatko tiedemiehet, että Viipurin markkinoilta tavoittaisi suomalaisen rodun puhtaimmillaan?
Vuonna 1875 kallot olivat esillä ylioppilaiden suuressa pohjoismaisessa tapahtumassa Tukholmassa. Kallot olivat esillä myös Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1878 nimineen, iät ja mitat myös ranskaksi käännettyinä. Nykyisin kallot lepäävät pahvilaatikoissa Tukholman Karoliinisen Instituutin valvonnassa. Tieteellisessä tutkimustyössä hautarauha ja vainajan intimiteettisuoja olivat toisarvoisia käsitteitä?
Karoliinisen Instituutin edustajan mukaan aineiston tutkimus jatkuu edelleen. Eivätkö Suomen heimojen erityispiirteet ja kulkureitit ole tänä päivänä jo paljon suuremmalla tarkkuudella tiedossa? Mikä taho katsoo tarpeelliseksi tukea ja rahoittaa näin asenteellista jatkotutkimusta?
Luettuani HBL:n artikkelin tarkistelin wikipedioista, mihin nuoret tutkijat myöhemmin ylsivät. Ja aivan oikein, kyllä heistä kehkeytyi vaikutusvaltaisia henkilöitä myös kansainvälisen mittapuun mukaan.
Ruotsin Kuninkaallisen Tiedeakatemian jäsenenä Magnus Gustaf Retzius osallistui myöhemmin Nobelin fysiikan, kemian ja kirjallisuuden palkintojen myöntämiseen. Otto Christian Lovèn oli mm. Tiedeakatemian jäsen, Karoliinisen Instituutin tarkastaja ja valtiopäiväedustaja. Lääketieteen tohtori Erik Vilhelm Nordenson teki hienon työuran Ruotsissa ja ulkomailla. Kaiken muun ohella hän oli parin vuosikymmenen ajan koko kuningaskunnan luotetuin silmälääkäri.
Sitten silmiini sattui netistä hieno tarina Parppein kanteleesta: Siinä kerrottiin, että Retziuksen retkikunnalle oli Ilomantsissa esitelty kanteleensoittaja Jaakko Parppei henkilökohtaisesti. Retzius oli nähnyt Helsingissä olevassa museokokoelmassa kanteleita ja halunnut tavata henkilökohtaisesti kanteleensoittajia matkallaan. Retzius kirjoittaa kirjassaan Finska Kranier eli Suomalaiset pääkallot: "Hän käveli meitä kohti, kantaen käsivarsillaan mustaa kielisoitinta, kanteletta. Meitä säväytti vastustamattomasti tämä ilmestys. Se oli kuin näky, eteemme astunut menneisyyden utuhahmo, kuin itse Väinämöinen olisi seissyt edessämme." Retziuksen onnistui myös hankkia matkallaan pari jouhikannelta, jousisitra ja muutama kantele. Ne on lahjoitettu Tukholman pohjoismaiseen museoon ja sieltä edelleen Musiikkimuseoon.
Retziuksen retkeä on aikanaan pidetty myös yhtenä karelianismin historian merkittävimmistä tapahtumista pelkän valokuvan ja siihen liittyvän kuvauksen ansiosta. Valokuvan pohjalta on tehty piirros Jaakko Parppeista ja se on ollut 1800-luvun lopun ehkä tunnetuin karjalaisuuden ja kalevalaisuuden kuvallinen symboli. Sanotaan, ettei ole mitään niin huonoa, ettei siinä olisi jotain hyvääkin. Parhaimmillaan tohtorismiesten tutkimusmatka tuli kartuttaneeksi tietoutta kalevalaisen kansan kulttuurista, vaikka matkan varsinaiset tutkimustulokset jäivät laihoiksi.
