Kuntauudistus on maan hallitukselle tärkeätä sisäpoliittista peliä sen vuoksi, että maan hallinto on saatava pysymään keskusjohdon otteessa. Pienet itsenäiset kunnat ovat keskusjohdon näkökulmasta pahimpia mahdollisia hallintoalueita. Kunnalliset kuten muutkin uudistukset noudattavat aina samaa kaavaa: Uudistuksille on esitettävä perusteet, joita voidaan kunniakkasti puolustaa, vaikka ne eivät vastaisikaan tosiasiallisia tavoitteita. Mitä uudistajien tavoitteet lähipalvelujen ja kunnallisen demokratian toteutumisesta sitten tarkoittavat?
Lähipalvelujen turvaaminen on yleisesti hyväksyttävä tavoite, joten sitä voidaan pää pystyssä puolustaa. Tosiasiassa lähipalveluja ei ole lainsäädännössä määritelty, joten puolustuspuheissa voidaan noudattaa varsin vapaata linjaa. Vapailla linjoilla kuntayhtymät toimivat jo nyt kuntiensa laskuttamisessa. Mutta eivät kuntayhtymät ole sama asia kuin kuntaliitokset, sanovat puolustajat! Jos lähipalveluja ei ole määritelty tai ne ovat mitä ovat, niiden saatavuus on kuitenkin turvattava!
Miksi sitten uusien suurkuntien ulkorajat on vedetty keskiajalta peräisin oleviin rajoihin? Eikö kehitys ole syrjäseuduilla muuttunut lainkaan? Vastaus on itsestään selvä: Ei ole tarkoituskaan rohkaista syrjäseutujen asukkaita pysymään kotikonnuillaan. Tarkoitus on keskittää palvelut asutuskeskuksiin. Lähipalvelujen tuottajat eivät missään tapauksessa lähde syrjäseuduille. Ulkoistetut palvelut tuotetaan siellä, missä pääosa asiakkaista asuu. Palveluja ei ole tarkoitus tuottaa asiakkaille, vaan palveluille on tarkoitus tuottaa asiakkaita. Voittoja pitää maksimoida, ei minimoida.
Kunnallisen demokratian toteutuminen on myös yleisesti hyväksyttävä tavoite. Miksi kuntauudistus sitten muuttaa kunnat aluehallintovirastoalueiksi eli käytännössä lääneiksi? Miksi runsaat 320 kuntaa yhtyy 70 kunnaksi ja runsaat 10 000 kunnallisvaltuutettua vaihdetaan 3 000 kokopäiväiseen tai osa-aikaiseen ammattilaiseen? Lähidemokratian toteutumisesta ei ainakaan ole kysymys. Eipä lähidemokratiasta puhutakaan, vaan demokratiasta yleensä! Kun vähemmistöön jäävien syrjäseutujen asioista on joka tapauksessa edes jotakin tiedettävä, kaavaillaan sen varalle kunnanosavaltuustoja. Jos osavaltuustoja ajan myötä joudutaan perustamaan yhtä paljon kuin uudistuksen myötä kunnanvaltuustoja lakkauttamaan, niin palataan lähtöpisteeseen. Toivottavasti kunnantaloja ja kokoushuoneita ei ole siihen mennessä myyty.
Uudistuksen mukanaan tuomista säästöistä puhutaan itsestäänselvyyksinä. Totta onkin, että teknistyvä yhteiskunta tarvitsee ammattilaisia niin tietojärjestelmien kuin ylipäänsä talouden ja investointien kehittämiseen. Teoriassa sitä kautta voidaan saada aikaan säästöjä, mutta nopeata muutosta on turha toivoa, kun virkoihin valitaan entisiä valtuutetuttuja. Kuluja tulee myös uudistuksen käytännöllisistä järjestelyistä: Tietojärjestelmät, organisaatiot, toimitilat, arkistot, palvelupisteet, nimistöt, osoitteet, esitteet ja lukemattomat muut asiat joudutaan käymään läpi ja panemaan uuteen kuosiin. Pormestareita ja apulaispormestareita - alempiarvoisista nimikkeistä puhumattakaan - saadaan paljon lisää. Menee sukupolvi aikaa, ennen kuin kuntalaiset oppivat tuntemaan uudet systeemit. Myös kokous-, tutustumis- ja esiintymismatkojen kustannukset kasvavat ja siirtymismatkoihin kuluu kallista työaikaa. Toteutuneidenkin kuntaliitosten myötä on saatu jo huomata, että säästöjen sijaan on saatukin lisääntyneitä menoja. Muun muassa palkkojen harmonisointi on kasvattanut menopuolta, kun jälkeenjääneitä palkkoja on pitänyt nostaa uuden kunnan yleiselle tasolle. Sitäpaitsi kunnat joutuvat vuosikausia käräjöimään omistusoikeuksistaan erilaisissa hankkeissa, kuten sähkölaitosten osakkeiden omistuksista.
Koko kuntauudistuksen perustelu on pitänyt nostaa myös yleiselle tasolle. Kysymys on kuntien tasa-arvoistamisesta, hallintorakenteiden selkiyttämisestä ja kuntien elinvoimaisuuden parantamisesta. Nyt luodaan vasta pohjaa palveluiden parantamiselle ja kaikelle yhteiselle hyvälle, mitä uudistuksesta seuraa. Tavoite saavutetaan joskus tulevaisuudessa eli sitten, kun suuret ikäluokat ovat maan povessa ja maaseutu on autio ja tyhjä. Näin ajattelevat monet pienten liitännäiskuntien asukkaat, jotka eivät halua sen paremmin kuntavaaleihin ehdolle kuin lähteä edes äänestämään. Vähäväkisten alueiden ääntä ei tässä myllerryksessä voi mitenkään saada kuuluviin. Sen sijaan kuunnellaan syrjäseuduille perustettavien lomakeskusten ja kaivosten omistajien ääntä. Luulisi, että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan, mutta huutavan ääni kuuluukin pörssin, vaan ei metsän kaikuina.
Vanhan tavan mukaan uudistusta ei tietenkään saada valmiiksi ennen kuin seuraava uudistus jälleen muuttaa kaiken. Sen vuoksi on hyvä, että kuntien kuulemiselle annetaan vain vähän aikaa ja pannaan uudistukset toimeen mitä pikimmin!
