Näillä mennään

 Pohjoismaissa eletään jääkaudesta toiseen tapahtuvien lämpimien ajanjaksojen kainalossa. Tuo kainalo on ihmisen näkökulmasta turvallisen laaja. Onhan sopivan lämpimiä säitä kestänyt jo pitkälti toistakymmentätuhatta vuotta ja suotuisien sääolosuhteiden arvelvellaan kestävän pidempään kuin ihmiskunnan kirjoitettua historiaa on eletty taaksepäin.

Tarkastelua voisi laajentaa koskemaan koko maapallon tilannetta ja syntyjä syviä. Ihminen poikkeaa monista luonnon elävistä siinä, että pelkästään luonnon ehdot ja ammoisista ajoista hyviksi koetut taidot eivät riitä mihinkään. Ihminen onkin kehittänyt taitojaan siinä määrin, että on kyennyt nostamaan itsensä varteenotettavaksi tekijäksi luonnonkatastrofien rinnalle. Tietenkin kaikenlaiset katastrofit ovat tärkeitä sen vuoksi, että maapallo on hyvinkin rajallinen asuinpaikka elollisille olennoille. Tilaa kun ei riitä sen paremmin luonnon monimuotoisuuden säilymiselle kuin myöskään ihmisen luovalle kekseliäisyydelle.

 
Voiko kysymys olla pelkästään tilanpuutteesta vai peräti jostakin suuremmasta asiasta?  Onhan nykyiseen tilanteeseen ajauduttu hyvinkin monesta syystä, vaikka perimmäisenä syynä on ja pysyy elintilan puute.  Ehkäpä alkujen alussa maapallon olisikin pitänyt olla pannukakku, jolla ei olisi ollut  mitään rajoja. Avaruuden olisikin pitänyt muodostua äärettömistä, päällekkäin leijuvista pannukakuista, jotka olisivat asettuneet sopivan etäälle toisistaan. Tätä kerroksittaista muodostelmaa olisi voinut jatkua loputtomiin. Pannukakuissa olisi voinut olla sopivasti reikiä, joiden kautta olisi päässyt navigoimaan seuraavalle ja seuraavalle pannukakulle.

Uskoisin, että avaruus alunperin muodostuikin äärettömästä määrästä pannukakkuja, joissa tilaa olisi  riittänyt kaikenlaiselle kehitykselle. Jostakin tuntemattomasta syystä pannukakut sitten lässähtivät ja palleroituivat, joten tässä sitä nyt ollaan. Näin on päässyt käymään eikä asialle ainakaan ihminen mitään mahda.

Cafe de Paris

 Illan pimetessä seisoskelen La Spezian pääaseman laiturilla odottelemassa Milanoon lähtevää junaa. Muutaman askeleen päässä kaksi miestä ja yksi nainen selvittelevät välejään. Miehet ovat altavastaajia. Nainen johdattelee joukkoa. Kaikki ovat pilvessä tai humalassa. Nainen pysäyttää ohikulkevan reppuselkäisen nuorukaisen ja suutelee tätä kiitokseksi  hyväntahtoisesta katseesta. Penkillä makaa keski-ikäinen mies. Aseman vartijat tulevat häntä herättelemään. Joukko japanilaisia kolkuttelee pizzerian suljettua ovea. Toinen ovi kulman takana on auki.

Palaan asemahalliin, jossa ei enää ole mitään palveluja. Vain lippuautomaatit toimivat. Yritän varmistaa aikataulusta junan lähtöaikaa. Aikaa on niin paljon, että lähden ulos seisoskelemaan. Aseman tasanteella tyylikäs italiatar flirttaa virkapukuista poliisipoikaa. Katson tasanteelta, kaiteen yli alas kadulle. Näen kadunkulmassa kahvilan valot. Lähden sinne kuluttamaan aikaani.

Kahvilan nimi on Cafe de Paris. Sen nurkilla pyörii etupäässä nuorta väkeä. Kansainvälistä menoa, ajattelen. Astun sisään kuin elokuvaan. Kahvila onkin ahdas pubi tai saluuna. Se on täynnä värikästä väkeä. On tummaa ja vaaleaa, mustaa ja kuparista. Minua seurataan syrjäsilmällä siihen malliin, että tunnen olevani joko saalis tai tunkeilija. Arvuuttelen mielessäni, onko ensimmäinen hipelöijä mies vai nainen, tarjotaanko ensin piikkiä vai pilleriä, käyvätkö kädet povi- vai takataskullani. Nojailen baaritiskiin poissaolevan näköisenä. Baarimikot eivät kiinnitä minuun mitään huomiota. Eivät kysy, eivät tarjoa. Muiden asiakkaiden kanssa heillä sen sijaan riittää touhua. Koko ajan on joku tulossa ja menossa. Osa asiakkaista tuntuu kuitenkin pitävän paikkansa kuin olisi samoilla sijoilla päivästä toiseen.Tuijottelen tyyppejä kuin sarjakuvahahmoja. Painijan näköinen neekerimies on kalju. Hän on koristautunut kultaisin tai kullatuin ketjuin, rannekkein ja sormuksin eikä näytä pelkäävän, että joutuisi ryöstön kohteeksi. Hän on omiensa keskellä. Kaikki tuntuvat tuntevan hänet. Tosin kaikki tyypit tuntuvat muutenkin tuntevan toisensa tai sitten tunnelma on luonnostaan välitön ja seurustelu mutkatonta.

Erillään, vastakkaisilla puolilla pubia seisoskelee kolme todella vetävän näköistä naista. Kahdella heistä on tosi kireät farkut ja yhdellä ultralyhyt hame. Tukat hapsottavat huolitellun huolimattomasti. Kaunottaret tuntuvat olevan pubin superjulkimoita. Heitä on kiva tuijotella, kun ovat niin nättejä ja tuntuvat tykkäävän huomiosta. En kuitenkaan löydä väen joukosta yhtään tyyppiä, jonka kanssa voisin ruveta vääntämään englantia. Siirryn seinän vierustalle, etten kyhjöttäisi liian kauan yksien ja samojen tyyppien kyljessä. Sitten pari sudenkorennon näköistä miestä ahtautuu viereeni. He saavat oluensa ennen kuin ehtivät tilata mitään.

Katson parhaaksi hivuttautua kadulle. Vastapäisestä kadunkulmasta voi hyvin tarkkailla pubin liikennettä. Väkeä on ajoittain ulkopuolella yhtä paljon kuin sisäpuolella. Autoja pysähtelee, tyyppejä  tulee ja menee. Voisi arvella, että on kyse kaupankäynnistä tai ainakin vilkkaasta tiedonvälityksestä. Pari henkilöautoa on viipynyt pidempään kadun vieressä. Ne pitävät yhteyttä keskenään. Toisesta vilkutellaan valoja pubin suuntaan. Autossa on nuori nainen, jolla on vauva mukanaan. Pian Pubin ulkopuolella seisoskelevasta joukkiosta nuori mies tulee auton luokse. Mies antaa naiselle jotakin ja palaa pubin eteen. Toisesta autosta tulee kuljettaja naisen autoon ja molemmat autot kaasuttavat tiehensä. Alkaa sadella. Pubin edustalla tuntuu seisoskelevan samanlaisia tarkkailijoita kuin minäkin. Pian viiden miehen joukkio lähtee minua kohti. Katson parhaaksi vetäytyä läheiselle bussipysäkille, joka on katettu. Pysäkillä on myös koko ajan muuta väkeä. Pari poikaa jää pysäkille sadetta pitämään, kolme hajaantuu muualle.

Kadun viereen rantautuu kalliimman luokan limusiini. Siitä nousee rennosti pukeutunut herrasmies, joka kävelee suoraapäätä Cafe de Parisiin! Mitähän tuollainen hidalgo tekee nuhruisessa nuorisobaarissa? Pian hän tulee takaisin autolle. Kävikö hän hakemassa kassasta rahaa? Ei, vaan hän kävi noutamassa nuo kolme baarin kaunokaista. Yhdellä heistä on viinipullo, kahdella vajaat shamppanjalasit kätösissään. Kikattava joukko istuu limusiiniin ja se kaasuttaa tiehensä.

Saman tien kännykkäni soi. Aha, vapaa-aikani loppui juuri nyt! Junamatka Milanoon jää tekemättä. Sen sijaan matkani suuntautuu vuoristoon, Campignolaan.  Ystäväni tulevat hakemaan minut autollaan täältä Euroopan laidalta. No, onhan tämä sentään lähellä entisen maailman keskipistettä, Rooman kaupunkia. En ole mihinkään ehtinyt, josko en mitään ole menettänytkään. Eipä ole ylimääräistä rahaakaan. Onneksi ei ole, sillä ylimääräistä rahaa ei juurikaan käytetä yleviin tekoihin. Milanon Cuomossa olen sentään sytyttänyt pyhimykselleni kynttilän jo monta vuotta aikaisemmin.

Mystinen kokemus voi johtaa historialliseen muutokseen

 
"Pyhät Naiset Haudalla" on Einojuhani Rautavaaran loihtima sävelteos, joka sopii hyvin alkumusiikiksi, kun lukee Jaakko Heinimäen monenlaisia ajatuksia herättävän esseekokoelman "Pyhiä naisia ja muita pyhimyksiä". Rooman keisari Konstantinus Suuri pani 300-luvulla alulle kristinuskon kehittämisen koko läntisen maailman valtauskonnoksi. Liikkeellepaneva voima oli keisarin oma äiti, tallityttönä syntynyt Flavia Iulia Helena, jolle myöhemmin annettiin arvonimi "augusta" ja jota tänäkin päivänä kunnioitetaan nimellä Pyhä Helena. 

Kirjan teksteistä voi helposti siirtyä omiin mietteisiin, että jopa Suomessa, Hattulan Pyhän Ristin kirkon 1500-luvun seinämaalauksissa on tarina siitä, miten keisari Konstantinuksen äiti Helena löysi pyhän ristin Jerusalemista.

Täällä Pohjolan perukoilla voitiin Väinämöisen kantelelauluista siirtyä sujuvasti kristillisiin mytologioihin, joista eräässä kerrotaan talonpoika Lallista, jonka kerrotaan tappaneen katolisen piispa Henrikin kirveellä Köyliön järven jäällä. Myöhemmin Lallin uskotaan tavanneen kohtalonsa oudolla tavalla, kun tarinan mukaan hiiret ahdistivat hänet puuhun, josta hän yritti pelastautua heittäytymällä järveen, mutta hukkui. Tarina jäi elämään, koska se kiehtoi metsien asuttajia.

Tietoa kristinuskosta oli saapunut Suomeen jo viikinkien valtakaudella, jolloin talojen nuoremmat pojat saattoivat lähteä vaeltamaan etelään ja pestautua roomalaisiin legiooneihin. Tuliaisina he toivat uudenlaista tietoa korkeammista voimista. Kotoisassa kielenkäytössä arkiset tarinat kääntyivät runoudeksi: "Oi Ukko, ylijumala, tahi taatto taivahinen, vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija!" Tiedettiin, että "vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu katsehista, itse luoja loitsijoista, Jumala parantajista".

Nykyisen Suomen asukkailla on sikäli kirjava sukupuu, että kulttuuria on ollut tarjolla eri aikakausina vaihtelevasti useilta suunnilta. Monikieliseltä Ruotsin kuningaskunnalta jäi perinnöksi ruotsinkieli ja luterilainen kristillisyys. Katolisuus ja ortodoksisuus eivät saaneet yliotetta, vaikka munkkiveljeskunnat aikanaan opettelivat saarnaamaan jopa kansan omalla kielellä - kunnes Agricola käänsi Raamatun suomeksi.

Suomessa luostareilla ja pyhimyksillä ei ollut niin vallankumouksellista merkitystä kuin Manner-Euroopassa, sillä kristinuskoa alettiin saarnata kalevalaiselle kansalle vasta 1000-luvun alussa. Ensimmäisiä luostareita oli dominikaaniveljeskunnan Hansaliiton alkuaikoina Turkuun vuonna 1249 perustama Pyhän Olavin luostari. Keskiajan tunnetuin pyhimys pohjolassa oli Pyhä Birgitta, joka  kanonisoitiin vuonna 1391. Pohjolassa Pyhää Birgittaa aikaisempia naispuolisia pyhimyksiä oli Ruotsinmaalla vain kolme, Tanskassa kaksi ja Norjassa yksi.

Todellista valtaa Kalevalan kankahilla pitivät katoliset piispat vielä Kalmarin unionin aikana, kunnes Kustaa Vaasa vapautti Ruotsin unionista ja Vatikaanista tultuaan valituksi Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1523. Luterilaisuus vakiinnutettiin Ruotsi-Suomeen Uppsalan kirkolliskokouksessa vuonna 1593.

Palatkaamme lukemaani kirjaan ja tämän kirjoituksen alkuun: Euroopan ja samalla myös Pohjoismaiden koko kirkkohistoria olisi muotoutunut aivan toisenlaiseksi ilman Pyhän Helenan mystisiä kokemuksia!

Suomalaisuuden polulla

 Ruotsin kuningaskunnan  ja Venäjän keisarikunnan välinen Suomen sota käytiin 21.2.1808 - 17.9.1809. Sota päättyi Haminan rauhaan, jolloin Ruotsin kuningaskunnan itäisestä puolikkaasta muodostettiin Venäjän keisarikunnan autonominen Suomen suuriruhtinaskunta.  Sellaiset suuret suomalaiset kuin Lönnroth ja Runeberg syntyivät Ruotsin vallan aikana, jolloin Suomen alueen pääkaupunki oli Turku, mutta elivät myös Venäjän vallan aikaa, jolloin Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki oli Helsinki. Sen sijaan Topelius, Kivi, Canth ja Edelfelt elivät koko elämänsä Suomen suuriruhtinaskunnassa, jossa syntyivät myös Mannerheim, Sibelius, Aho, Leino, Sillanpää ja Waltari, jotka saivat kokea Suomen itsenäistymistä seuranneet vaikeat ajat.

Elias Lönnrot keräsi kalevalaista kansanrunoutta ja kehitti suomenkielistä kasvinimistöä. Aleksis Kivi avasi tietä suomenkieliselle kirjallisuudelle. Albert Edelfelt maalasi suomalaista luontoa tunnetuksi myös ulkomaille. J.L. Runebergin, Sakari Topeliuksen ja Minna Canthin kirjallisen tuotannon helmet olivat ruotsinkielisiä, mutta käännettiin nopeasti suomenkielelle. C.G.E. Mannerheim oli kosmopoliitti, jonka kokemusta tarvittiin sekasortoisissa oloissa. Jean Sibeliuksen sävellykset kertovat maailmalle enemmän kuin kirjoitetut sanat. Juhani Aho, Eino Leino, F.E. Sillanpää ja Mika Waltari ovat paaluttaneet suomalaisille itsenäistä paikkaa vapaiden kansakuntien joukossa.

Tämä ohut otos suomalaisuuden rakentajista pyrkii vain muistuttamaan siitä, että valmiiksi tallattua polkua ei ole olemassa. Jokaisen sukupolven on kannettava oma vastuunsa ennalta arvaamattomassa tulevaisuudessa.