Pohjoismaissa eletään jääkaudesta toiseen tapahtuvien lämpimien ajanjaksojen kainalossa. Tuo kainalo on ihmisen näkökulmasta turvallisen laaja. Onhan sopivan lämpimiä säitä kestänyt jo pitkälti toistakymmentätuhatta vuotta ja suotuisien sääolosuhteiden arvelvellaan kestävän pidempään kuin ihmiskunnan kirjoitettua historiaa on eletty taaksepäin.
Tarkastelua voisi laajentaa koskemaan koko maapallon tilannetta ja syntyjä syviä. Ihminen poikkeaa monista luonnon elävistä siinä, että pelkästään luonnon ehdot ja ammoisista ajoista hyviksi koetut taidot eivät riitä mihinkään. Ihminen onkin kehittänyt taitojaan siinä määrin, että on kyennyt nostamaan itsensä varteenotettavaksi tekijäksi luonnonkatastrofien rinnalle. Tietenkin kaikenlaiset katastrofit ovat tärkeitä sen vuoksi, että maapallo on hyvinkin rajallinen asuinpaikka elollisille olennoille. Tilaa kun ei riitä sen paremmin luonnon monimuotoisuuden säilymiselle kuin myöskään ihmisen luovalle kekseliäisyydelle.
Voiko kysymys olla pelkästään tilanpuutteesta vai peräti jostakin suuremmasta asiasta? Onhan nykyiseen tilanteeseen ajauduttu hyvinkin monesta syystä, vaikka perimmäisenä syynä on ja pysyy elintilan puute. Ehkäpä alkujen alussa maapallon olisikin pitänyt olla pannukakku, jolla ei olisi ollut mitään rajoja. Avaruuden olisikin pitänyt muodostua äärettömistä, päällekkäin leijuvista pannukakuista, jotka olisivat asettuneet sopivan etäälle toisistaan. Tätä kerroksittaista muodostelmaa olisi voinut jatkua loputtomiin. Pannukakuissa olisi voinut olla sopivasti reikiä, joiden kautta olisi päässyt navigoimaan seuraavalle ja seuraavalle pannukakulle.
Uskoisin, että avaruus alunperin muodostuikin äärettömästä määrästä pannukakkuja, joissa tilaa olisi riittänyt kaikenlaiselle kehitykselle. Jostakin tuntemattomasta syystä pannukakut sitten lässähtivät ja palleroituivat, joten tässä sitä nyt ollaan. Näin on päässyt käymään eikä asialle ainakaan ihminen mitään mahda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti