Euroopan unionin tavoitteena on ollut riittävän suurten sisämarkkinoiden luominen ja riittävän suuren markkinaosuuden saaminen maailman kaupasta. Tavoitetta on perusteltu kilpailukyvyn säilyttämisellä Aasian ja Amerikan mahtitalouksien kanssa.
Miten on käynyt? Sisämarkkinoita varten on haalittu pieniä ja köyhiä maita, jotka eivät ole pystyneet vastaamaan haasteeseen, vaikka ne ovat innokkaasti mukana. Vanhat pienet jäsenvaltiot ovat joutuneet unionin sisäisten markkinavoimien riiston kohteeksi, kun uusissa ei ole ollut riistettävää. Vanhojen suurten jäsenmaiden pinna alkaa katketa, kun muiden jäsenmaiden avuntarve jatkuu kiihtyvällä vauhdilla ja suurista jäsenmaistakin on sen myötä tullut markkinavoimien kuuliaisia lypsylehmiä.
Unionin ulkopuolisille markkinavoimille ei ole riittänyt pelkkä kilpailu, vaan ne ovat lisänneet vaikutusvaltaansa unionin sisällä. Yhteinen euro-raha ei takaa suunniteltua etua, kun unioni ei pysy yhtenäisenä ja voimakkaana. Suuret jäsenvaltiot alkavat ajatella, että pelastakoon nahkansa, ken voi. Paluu kansallisiin valuuttoihin on valinkauhassa.
Pienet maat haluavat pitää kiinni unionista ja eurosta, sillä muutakaan turvaa ei ole. Luulisi, että markkinavoimien etu olisi ollut säilyttää unionin yhtenäisyys ja tukea jäsenvaltioiden järjestyneitä oloja. Silmitön ahneus menee kuitenkin useimmiten järkevän toiminnan edelle. Vapaista markkinavoimista ei tunnu olevan Euroopan unionin pelastajaksi...liekö maailman parantajaksikaan. Jotain uutta pitäisi keksiä. Mikäli historia toistaa itseään, niin Euroopan yli kävellään vielä monta kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti