Kansallisrunouteen on ikuistettu tilanne, jossa "von Döbeln ratsasti aukkoja katsellen". "Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä..." on lainaa spartalaisesta taistelurunoudesta jopa 600-luvulta eKr. Sen sijaan viime sotia käsittelevässä sotakirjallisuudessa vanhoille jermuilla annetaan tärkeä rooli etulinjoissa. Sotilaat kuolevat aina kunnian kentillä ja heidät haudataan sankarihautoihin.
Olisi sivistymätöntä uutisoida, että sotilaita lähetetään kaatuneiden ja haavoittuneiden tilalle jatkuvana virtana ja heitä kuolee koko ajan samalla tavalla kuin siviilejäkin. He astuvat miinoihin, tulevat vangituiksi ja teloitetuiksi, joutuvat väijytyksiin, saavat luoteja ja sirpaleita ympäri kehoa, tukehtuvat myrkyllisiin kaasuihin, murskautuvat telaketjujen ja sortuvien rakennusten alle, palavat tulimyrskyissä, hukkuvat laivojen upotessa ja siltojen romahtaessa, putoavat maahan lentokoneiden ja helikoptereiden mukana eli kokien niin viheliäisiä kohtaloita, ettei kuvitella saata. Sotatermillä "kuluttaa" on kuitenkin rajansa: Sotainvalideja ei voida sanoa kuluneiksi sotilaiksi, ei mitenkään eikä edes riippuen siitä, muistetaanko heitä ja pidetäänkö huolta.
Sodan päätyttyä kunnian kenttiä jäävät viime kädessä siivoamaan siviilit, joiden kotikonnut ovat sodan jalkoihin sattuneet jäämään. Kaikkea sodissa tuhoutunutta, käsittämättömän suurta romujen määrää ei koskaan pystytä siivoamaan, vaan loppuunkulutettu ja täysin tuhottu roju jää saastuttamaan meriä ja mantereita seuraaviin mannerlaattojen siirtymiin saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti