Vielä toissa kesänä elimme maailmassa, jossa olimme tottuneet elämään 70 vuoden ajan. Se oli ihana, kaunis maailma. Sota-ajan eläneet vanhempamme nauttivat täysin rinnoin rauhan ajasta. Sotien tuhot oli korjattu. Veteraanit saivat osakseen kunnioitusta. Eurooppa oli rakennettu uudelleen. Sotia käytiin muualla maailmassa. Ydinsodan mahdollisuuteen oli totuttu. Välimeren hiekkarannat houkuttelivat. Matkailu suuntautui yhä eksoottisempiin kohteisiin, vaikka Suomessakin oli tarjolla kaikkea yllin kyllin.
Vähitellen uhkakuvia alkoi ilmaantua pilvettömälle taivaalle. Köyhien maiden ahdinko alkoi saada kansainvaelluksen piirteitä ja ääriainesten toiminta kasvoi kansainväliseksi terrorismiksi. Luonnonmullistusten lisääntyminen nähtiin merkkinä ilmastonmuutoksesta huonoon suuntaan. Sotia käytiin alueilla, joilla taudit kaikenlaisen kurjuuden keskellä pahiten rehottivat. Rikollisuus, huumeet, piittaamattomuus ja ääriajattelu nousivat näkyviksi. Lopulta pelätty pandemia teki sen, mitä oli aavisteltu pitkään ja joka iski suoraan paratiisiin.
Vielä ei ole kaikkea menetetty. Vielä on toivoa jäljellä, mutta ajatusten, tekojen ja tavoitteiden on muututtava paljon. Helppoa tietä ei ole eikä paluuta entiseen. On löydettävä uusi normaali, joka antaa jokaiselle edes jotakin. Oli se sitten uskoa tai toivoa tai rakkautta tai pala leipää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti