Kuolleista aineksista voi kehittyä monimuotoisia rakenteita, jotka pystyvät omalla tavallaan tekemään havaintoja siinä ympäristössä, jossa sattuvat kehittymään. Jotakin on olemassa vain sille ja silloin, kun se jokin pystyy jotakin havainnoimaan. Kuollut ei pysty tekemään havaintoja. Kuolleelle ei ole mitään olemassa, ei sitäkään minkä elävä pystyy havaitsemaan. Maan matonen pystyy havainnoimaan hyvin pienen murto-osan ihmisen ymmärtämästä todellisuudesta, vaikka se elää yhdessä ja samassa todellisuudessa.
Miten juuri minä olen minä, ihmettelee ihminen. Mitä on minuus? Kysymystä voisi tarkastella myös sellaisesta näkökulmasta, että miksi minä en elä kaikissa ihmisissä samanaikaisesti? Jossakin kehityksen vaiheessa näin lienee ollutkin, jäänteenä joukkohysteria ja laumasieluisuus. Lintu- ja kalaparvissa, hyönteisparvissa ja laumaeläimissä tämä jäänne näkyy selvemmin. Eriytyminen yksilöksi on hyvin pitkän kehitysketjun tulos. Tämän kehityksen huippuna on minuuden oivallus samalla tavalla kuin vastasyntynyt vauva oivaltaa eriytyvänsä äidistään itsenäiseksi ihmiseksi. Äiti jää loppuelämäkseen elämään myös lapsensa elämää. Mies irtautuu lapsensa elämästä jo siittiön lähettäessään.
Eikö tuntuisi mahdottomalta, että ihminen voisi elää yhdeksää miljardia elämää samanaikaisesti? Ei sellaista sotkua voi kukaan oman minuutensa ahtaasta näkökulmasta edes kuvitella. Ihmisen kehitys ei ole sellaiseen tilanteeseen johtanut. Hahmottamiseen tarvittaisiin taivaallista näkemystä ja jumalallista ymmärrystä vaativa oivallus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti