Suomen valtiollinen johto syyttää Applea valtiontalouden luottoluokituksen pudottamisesta. Sen mukaan iPad tappoi paperiteollisuuden ja iPhone tappoi Nokian.
Toisaalta johtoporras julistaa, että maahan täytyy houkutella ulkomaisia sijoittajia. Muussa tapauksessa valtion talous heikkenee entisestään, yritykset joutuvat potkimaan työntekijöitä pellolle ja valtio joutuu leikkaamaan sosiaalimenoja.
Toisaalta on nähty, ettei suuri ulkomainen omistus ole pystynyt pitämään Suomen suurimpia yrityksiä sen paremmin kunnossa kuin pystyssä. Päinvastoin valtio on menettänyt jatkuvasti rahaa, kun se on joutunut paikkaamaan ulkomaisten riskisijoitusten jälkiä. Eläkevakuutusyhtiöden ja rahalaitosten sijoitukset ulkomaisen pääoman tuella pyöriviin yrityksiin tuottavat suhdanteista riippuen voittoa tai tappiota eikä vieras pääoma tahdo pysyä maan rajojen sisäpuolella. Valtion suuri omistusosuus saattaa puolestaan olla merkkinä yrityksen loputtomasta tappiokierteestä eikä valtio edes enemmistöosakkaana pysty puuttumaan yrityksen operatiiviseen toimintaan. Työllisyyttä ylläpitääkseen valtion on pakko toimia niin kotimaisten kuin ulkomaisten sijoittajien takuumiehenä eli ainaisessa lypsylehmän roolissa.
Yritysten on sen sijaan tuotettava voittoa sijoittajille. Valtiolta ja EUlta saamastaan tuesta kiitollisina ne siirtävät tuontantoaan alikehittyneisiin maihin ja potkivat oman maan kallista työvoimaa pellolle entiseen malliin. Samalla valtion on rukattava eläkelainsäädäntöä entistä kireämmälle - toki ylisuuriin eläke-etuihin kajoamatta. Ensisijaisena huolena ei kuitenkaan ole eläkkeiden maksuun tarkoitettujen varojen väheneminen, vaan eläkelaitosten sijoitustoimintaan ja yrityksille annettaviin lainoihin käytössä olevien varojen notkahtaminen.
Kansan ostovoimaa halutaan myös koko ajan heikentää sosiaalietuuksia leikkaamalla. Sen avulla tehdään tilaa ulkomaisille kauppaketjuille, jotka tappavat kotimaiset kauppaketjut. Vaaran vuosina ulkomaiset ketjut katoavat kuin paukut Saharaan. Silloin on palattava luontaistalouteen. Luontaistalous on kuitenkin terve ilmiö ja sitä tapahtuu kaiken aikaa lisääntyvän vaihdantatalouden välityksellä niin kirpputori- kuin nettimyynnissä.
Kansalaisia patistetaan matalapalkkatyöhön, mutta työpaikkoja ei ole tarjolla varsinkaan ikääntyville henkilöille. Sitäpaitsi suuryritykset luovat työpaikkoja ensisijaisesti kurjissa asumis- ja työolosuhteissa eläville ihmisille maapallon alikehittyneille laidoille.
Avainsana ulospääsyyn on innovatiivisuus. Suomessa teollisuuden pitää ruveta kehittämään taloja, laivoja, lentokoneita, autoja, tekstiileitä, televisioita ja kännykänkuoria paperista. Kertakäyttötuotteisiin pitää myös satsata ja myydä niitä valtamerten taakse. Rihkamatavaran tuonti valtamerten takaa on kiellettävä vaikkapa EUn direktiivejä uhmaten. Siihen menee aikaa, mutta siihen asti tilanne on sama kuin korpilla tervassa: Kun nokka irtoaa, niin pyrsty tarttuu...
Toisaalta johtoporras julistaa, että maahan täytyy houkutella ulkomaisia sijoittajia. Muussa tapauksessa valtion talous heikkenee entisestään, yritykset joutuvat potkimaan työntekijöitä pellolle ja valtio joutuu leikkaamaan sosiaalimenoja.
Toisaalta on nähty, ettei suuri ulkomainen omistus ole pystynyt pitämään Suomen suurimpia yrityksiä sen paremmin kunnossa kuin pystyssä. Päinvastoin valtio on menettänyt jatkuvasti rahaa, kun se on joutunut paikkaamaan ulkomaisten riskisijoitusten jälkiä. Eläkevakuutusyhtiöden ja rahalaitosten sijoitukset ulkomaisen pääoman tuella pyöriviin yrityksiin tuottavat suhdanteista riippuen voittoa tai tappiota eikä vieras pääoma tahdo pysyä maan rajojen sisäpuolella. Valtion suuri omistusosuus saattaa puolestaan olla merkkinä yrityksen loputtomasta tappiokierteestä eikä valtio edes enemmistöosakkaana pysty puuttumaan yrityksen operatiiviseen toimintaan. Työllisyyttä ylläpitääkseen valtion on pakko toimia niin kotimaisten kuin ulkomaisten sijoittajien takuumiehenä eli ainaisessa lypsylehmän roolissa.
Yritysten on sen sijaan tuotettava voittoa sijoittajille. Valtiolta ja EUlta saamastaan tuesta kiitollisina ne siirtävät tuontantoaan alikehittyneisiin maihin ja potkivat oman maan kallista työvoimaa pellolle entiseen malliin. Samalla valtion on rukattava eläkelainsäädäntöä entistä kireämmälle - toki ylisuuriin eläke-etuihin kajoamatta. Ensisijaisena huolena ei kuitenkaan ole eläkkeiden maksuun tarkoitettujen varojen väheneminen, vaan eläkelaitosten sijoitustoimintaan ja yrityksille annettaviin lainoihin käytössä olevien varojen notkahtaminen.
Kansan ostovoimaa halutaan myös koko ajan heikentää sosiaalietuuksia leikkaamalla. Sen avulla tehdään tilaa ulkomaisille kauppaketjuille, jotka tappavat kotimaiset kauppaketjut. Vaaran vuosina ulkomaiset ketjut katoavat kuin paukut Saharaan. Silloin on palattava luontaistalouteen. Luontaistalous on kuitenkin terve ilmiö ja sitä tapahtuu kaiken aikaa lisääntyvän vaihdantatalouden välityksellä niin kirpputori- kuin nettimyynnissä.
Kansalaisia patistetaan matalapalkkatyöhön, mutta työpaikkoja ei ole tarjolla varsinkaan ikääntyville henkilöille. Sitäpaitsi suuryritykset luovat työpaikkoja ensisijaisesti kurjissa asumis- ja työolosuhteissa eläville ihmisille maapallon alikehittyneille laidoille.
Avainsana ulospääsyyn on innovatiivisuus. Suomessa teollisuuden pitää ruveta kehittämään taloja, laivoja, lentokoneita, autoja, tekstiileitä, televisioita ja kännykänkuoria paperista. Kertakäyttötuotteisiin pitää myös satsata ja myydä niitä valtamerten taakse. Rihkamatavaran tuonti valtamerten takaa on kiellettävä vaikkapa EUn direktiivejä uhmaten. Siihen menee aikaa, mutta siihen asti tilanne on sama kuin korpilla tervassa: Kun nokka irtoaa, niin pyrsty tarttuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti