Sana "neekeri" on aikoja sitten julistettu rasistiseksi käsitteeksi. Sitä ei voida käyttää edes lakritsimainoksissa. Neekerin sijaan voitaisiin ottaa käyttöön termi "nopsajalkainen", jota ei voitane pitää rasistisena ilmaisuna.
Sen sijaan "arjalaisuus" kukoistaa, vaikka sanalla ei rotuopillisesti ole minkäänlaista tieteellistä eikä tuon taivaallista asiallista merkitystä. Poliittisessa mielessä sillä kuitenkin on vankka jalansija, joten sitä ei julisteta pannaan. "Kalkkilaivan kapteeni" on humorestinen termi, joka kestäisi rasistiset väitteet, mutta se ei istu rodun nimeksi. Nimityksenä "valkonaama" on myös epäkelpo, koska "punanahka" on lievästi rasistinen ilmaisu. "Valkolainen" on huono nimitys, koska sen vastakohtana on "mustalainen" ja taas ollaan umpikujassa. "Väritön" ei sovi, koska sitten pitäisi puhua myös "värillisestä". Ehkäpä "monenkirjava" tai "kaikenkarvainen" sopisi parhaiten eurooppalaisille.
Mongoleja vierastetaan läntisessä maailmassa siitä huolimatta, että heidän joukostaan löytyvät maailman älykkäimmät ihmisryhmät ja heidän hallinnassaan alkaa olla myös melkoinen osa läntisen maailman varallisuudesta. Kiinalaiset, korealaiset ja japanilaiset siirtävät globaalitalouden painopistettä Tyynelle merelle. Siitä huolimatta eskimot ja intiaanit tulevat ensimmäisinä mieleen, kun puhutaan etäisistä mongolitaustoista. Jopa lappalaisia pidetään mongoleina, vaikka heidän juurensa ovat Euroopan mantereella. "Keltainen" on huono ilmaisu mongolitaustaiselle. "Keltiäinen" sopisi paremmin, sillä ilmaus viittaa ahkeriin muurahaisiin, jotka ovat aikojen alusta olleet ja tulevat aikojen loppuun myös olemaan.
Kuten huomataan, tieteelliset ja propagandistiset rotuopit elävät omaa elämäänsä ja ovat oman aikakautensa tuotteita. Vanhoillisina ja vanhentuneina käsityksinä ne joutavat romukoppaan. On aika ottaa käyttöön uudet termit. Maaseudulla ja syrjäisillä alueilla asuvat ihmiset voisivat olla "heinähattuja" ja kaupungeissa asuvat "kukkaiskansaa". Festarivaiheiden jälkeen ja tutkimattomia polkuja pitkin heistä polveutuvat m.m. "hipit", "hihhulit", "popparit" , "boheemit", "jupit", "nörtit" ja monet muut vanhemmalle sukupolvelle tuntemattomat tyypitykset. Tässä sitä riittäisi tutkimussarkaa useammallekin tieteenhaaralle.
torstai 8. toukokuuta 2014
perjantai 2. toukokuuta 2014
Sotahysteria on vallalla
Sotahysteria on vallannut ihmismielet. Enää ei puhuta yhteisestä uhkasta, jonka terroristit aiheuttavat. Nyt maailma on jakautunut kahteen leiriin ja mukaan ovat tulleet separatistit. Toisinajattelijoiden rauhanomaiset keinot muutosten aikaansaamiseksi ovat loppuneet siitä huolimatta, että sosiaalinen media on tarjonnut ennennäkemättömän suuret mahdollisuudet yhteiskunnallisten epäkohtien osoittamiseen, asioihin puuttumiseen ja muutosten tekemiseen ilman väkivaltaa.
Ääriainekset ovat aina olleet kärsimättömiä odottamaan muutoksia ja lähteneet ensimmäisinä suoran toiminnan tielle. Heidän vuokseen anarkisteiksi, terroristeiksi ja separatisteiksi leimautuvat myös ne, jotka esittävät rauhanomaisin keinoin muutoksia perinteisten valtasuhteiden uusjaolle. Seurauksena on umpikuja, jota ei voida neuvottelemalla ratkaista.
Asetelma on pysynyt muuttumattomana koko ihmiskunnan historian ajan. Paikallisilla ja rajoitetuilla sodilla on valloitettu uusia alueita, ylläpidetty vanhaa hallintoa tai tehty vallankumouksia. Suursotiin on jouduttu, kun kokonaistilanne on riistäytynyt vallanpitäjien otteesta ja sotahysteria on tarttunut laajoihin kansalaispiireihin. Hysterian vallitessa ei ajatella niitä kauheuksia, joita kaikki sodat väistämättä aiheuttavat. Kärsimysten sijasta korostetaan sankaruutta ja urotekoja, jotta jälkipolvet saisivat elää onnellista elämää.
Hurmahenkiset sotilaat ja villiintyneet vapaaehtoiset eivät usko kuolevansa sodan ensimmäiseen tai viimeiseen luotiin. He haluavat vain antaa turpiin viholliselle. Sitä odottavat myös siviilit. Valitettavasti sodissa kuolleet tai rampautuneet sotilaat ja siviilit ovat vain sijaiskärsijöitä. Kun uhreja on riittävästi, niin hysteria hiipuu...ja kun savu hälvenee, niin tuhkaan istuttavat nauriinsa ne, jotka jäävät henkiin.
Ääriainekset ovat aina olleet kärsimättömiä odottamaan muutoksia ja lähteneet ensimmäisinä suoran toiminnan tielle. Heidän vuokseen anarkisteiksi, terroristeiksi ja separatisteiksi leimautuvat myös ne, jotka esittävät rauhanomaisin keinoin muutoksia perinteisten valtasuhteiden uusjaolle. Seurauksena on umpikuja, jota ei voida neuvottelemalla ratkaista.
Asetelma on pysynyt muuttumattomana koko ihmiskunnan historian ajan. Paikallisilla ja rajoitetuilla sodilla on valloitettu uusia alueita, ylläpidetty vanhaa hallintoa tai tehty vallankumouksia. Suursotiin on jouduttu, kun kokonaistilanne on riistäytynyt vallanpitäjien otteesta ja sotahysteria on tarttunut laajoihin kansalaispiireihin. Hysterian vallitessa ei ajatella niitä kauheuksia, joita kaikki sodat väistämättä aiheuttavat. Kärsimysten sijasta korostetaan sankaruutta ja urotekoja, jotta jälkipolvet saisivat elää onnellista elämää.
Hurmahenkiset sotilaat ja villiintyneet vapaaehtoiset eivät usko kuolevansa sodan ensimmäiseen tai viimeiseen luotiin. He haluavat vain antaa turpiin viholliselle. Sitä odottavat myös siviilit. Valitettavasti sodissa kuolleet tai rampautuneet sotilaat ja siviilit ovat vain sijaiskärsijöitä. Kun uhreja on riittävästi, niin hysteria hiipuu...ja kun savu hälvenee, niin tuhkaan istuttavat nauriinsa ne, jotka jäävät henkiin.
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Vanha papyruskäärö
Viiden kansainvälisesti tunnetun huippuyliopiston professorit ovat analysoineet tuhat vuotta vanhan papyruskäärön, jossa kerrotaan kotkan saaneen sulkasadon ja muuttuneen kyyhkyseksi. Tapauksesta kertoi ensimmäisenä Takatuhdon Sanomat. Tutkijoiden mukaan papyrus on todennäköisesti aito.
Pinkpantertonin yliopiston varhaisten eläinlajien vierailevana luennoitsijana toiminut erityistutkija Kalle Kuheroinen kertoi papyruksesta julkisuuteen jo vuonna 1991. Kuheroinen oli hankkinut tuntemattomalta keräilijältä mitättömän pienen papyruksenpalan, jossa oli sekotinkielinen teksti: Kotka muuttui sulkasadon jälkeen kyyhkyksi. Papyruksesta nousi tuolloin valtava kohu asiantuntijapiireissä ja monet pitivät sitä väärennöksenä.
Geoteknokemistologian ja biotoksoanalyysologian tutkijat Absurdanian teknisestä korkeakoulusta sekä Lobotomanian ja Noneverhamptonin yliopistoista ovat nyt laserapyktoloineet papyrusta. Heidän mukaansa käärö on peräisin jotakuinkin 900-1100-luvulta. Useat tutkijat pitävät kääröä kuitenkin 3000 vuotta vanhempana.
Tutkimustuloksista ei yksiselitteisesti käy ilmi, että tekstissä tarkoitettu kotka olisi kotka ja kyyhky olisi kyyhky. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että käärö on ainakin tuhat vuotta vanha ja kirjoitus sitäkin vanhempi. Tutkimukset on täsmennetty kontraspektro-ontografian avulla. Kirjoitustekniikan on todettu olevan samaa perua ainakin 50 muun papyruksen kanssa.
Kalle Kuheroinen on nyttemmin julkaissut artikkelin papyruksesta Noneverhampton Surlogistical Revue -lehdessä. Pöllöestetiikan professori Curys Coptiman on kritisoinut artikkelia rajusti ja pitää kääröä sekä väärennöksenä että mahdollisesti jopa helmipöllöihin kohdistuvana ajojahtina.
Pinkpantertonin yliopiston varhaisten eläinlajien vierailevana luennoitsijana toiminut erityistutkija Kalle Kuheroinen kertoi papyruksesta julkisuuteen jo vuonna 1991. Kuheroinen oli hankkinut tuntemattomalta keräilijältä mitättömän pienen papyruksenpalan, jossa oli sekotinkielinen teksti: Kotka muuttui sulkasadon jälkeen kyyhkyksi. Papyruksesta nousi tuolloin valtava kohu asiantuntijapiireissä ja monet pitivät sitä väärennöksenä.
Geoteknokemistologian ja biotoksoanalyysologian tutkijat Absurdanian teknisestä korkeakoulusta sekä Lobotomanian ja Noneverhamptonin yliopistoista ovat nyt laserapyktoloineet papyrusta. Heidän mukaansa käärö on peräisin jotakuinkin 900-1100-luvulta. Useat tutkijat pitävät kääröä kuitenkin 3000 vuotta vanhempana.
Tutkimustuloksista ei yksiselitteisesti käy ilmi, että tekstissä tarkoitettu kotka olisi kotka ja kyyhky olisi kyyhky. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että käärö on ainakin tuhat vuotta vanha ja kirjoitus sitäkin vanhempi. Tutkimukset on täsmennetty kontraspektro-ontografian avulla. Kirjoitustekniikan on todettu olevan samaa perua ainakin 50 muun papyruksen kanssa.
Kalle Kuheroinen on nyttemmin julkaissut artikkelin papyruksesta Noneverhampton Surlogistical Revue -lehdessä. Pöllöestetiikan professori Curys Coptiman on kritisoinut artikkelia rajusti ja pitää kääröä sekä väärennöksenä että mahdollisesti jopa helmipöllöihin kohdistuvana ajojahtina.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Suuret ja pienet palkat kulkevat käsi kädessä
Suuret organisaatiot ovat sekä hyviä että huonoja työnantajia. Suuri organisaatio tai yritys ei välttämättä tarvitse hyvää johtajaa. Huonokin kelpaa. Varmaa kuitenkin on, että muodollisesti tarvitaan aina ylin käskynhaltija. Ilman keulakuvaa, pelkästään kasvottomien ihmisten johdolla, suuria ihmismassoja ei voida hallita. Kasvottomien vaikuttajien paikka on johtajan taustalla.
Suuren yrityksen johtajan palkalla ei ole juuri mitään merkitystä yrityksen kehittämisen kannalta, sillä suuren yrityksen johtajan palkka ei ole riippuvainen yhtiön menestyksestä. Johtajan palkan korottaminen 50 %:lla voidaan helposti kuitata 100 työntekijän irtisanomisella. Suuren yrityksen johtaja on tärkeä pelinappula, jota käytetään sekä yrityksen ulkoisen uskottavuuden että sisäisen järjestyksen ylläpitämiseksi.
Työntekijän kannalta suuri yritys on hyvä työnantaja siinä mielessä, että sen tuhansia lokeroita ei kukaan tunne ja niihin voi keskinkertainen ja jopa huono työntekijä - hyvällä tuurilla - piiloutua koko elämänsä ajaksi. Pienikin palkka riittää huonoina aikoina takaamaan hengissä säilymisen ja pienellä ponnistelulla saattaa parhaina vuosina päästä jopa siedettäville ansioille.
Työntekijän kannalta suuren yrityksen huono puoli on siinä, että se tasapäistää työntekijänsä, tappaa luovuuden ja on kuuro sisältäpäin tuleville ideoille. Suurten yritysten johtajien suuret palkat kuuluvat organisaation toimintatapaan samalla tavalla kuin niiden työntekijöiden pienet palkat. Ne antavat suurelle joukolle ihmisiä toimeentulon ja takaavat yritysten suuromistajille, elinkeinoelämän ja ammattiyhdistysten keskusliitoille hyvän elämän.
Suuren yrityksen johtajan palkalla ei ole juuri mitään merkitystä yrityksen kehittämisen kannalta, sillä suuren yrityksen johtajan palkka ei ole riippuvainen yhtiön menestyksestä. Johtajan palkan korottaminen 50 %:lla voidaan helposti kuitata 100 työntekijän irtisanomisella. Suuren yrityksen johtaja on tärkeä pelinappula, jota käytetään sekä yrityksen ulkoisen uskottavuuden että sisäisen järjestyksen ylläpitämiseksi.
Työntekijän kannalta suuri yritys on hyvä työnantaja siinä mielessä, että sen tuhansia lokeroita ei kukaan tunne ja niihin voi keskinkertainen ja jopa huono työntekijä - hyvällä tuurilla - piiloutua koko elämänsä ajaksi. Pienikin palkka riittää huonoina aikoina takaamaan hengissä säilymisen ja pienellä ponnistelulla saattaa parhaina vuosina päästä jopa siedettäville ansioille.
Työntekijän kannalta suuren yrityksen huono puoli on siinä, että se tasapäistää työntekijänsä, tappaa luovuuden ja on kuuro sisältäpäin tuleville ideoille. Suurten yritysten johtajien suuret palkat kuuluvat organisaation toimintatapaan samalla tavalla kuin niiden työntekijöiden pienet palkat. Ne antavat suurelle joukolle ihmisiä toimeentulon ja takaavat yritysten suuromistajille, elinkeinoelämän ja ammattiyhdistysten keskusliitoille hyvän elämän.
sunnuntai 2. maaliskuuta 2014
Ihmisen hinta sodan ja rauhan pörssissä
Suomalaisen ihmisen laskennallinen hinta pyörii siinä 2 miljoonan euron nurkilla. Amerikkalaisen ihmisen hinta on ihonväristä riippuen keskimäärin 6 miljoonaa euroa. Viranomaiset kuitenkin rukkaavat hinta-arvioita suuntaan ja toiseen sen mukaan, mitä kunkin asian perusteleminen kulloinkin vaatii.
Sodankäynnin perusteluissa käytetään harvemmin ihmishengen rahallista arvoa. Mieluummin puhutaan isänmaallisista arvoista, joita ei voi rahassa mitata. Rahallista perustetta voitaisiin kuitenkin käyttää samalla tavalla kuin sitä käytetään rauhan aikana.
Esimerkiksi Suomen armeijan käyttämien rynnäkkökiväärien koko kannan uusiminen maksaisi alle miljoona euroa eli vain puoli ihmishenkeä. Kun rynnäkkökiväärillä ammutaan satoja ihmisiä, rynnäkkökiväärin arvo nousee kohisemalla ja ihmishengen arvo painuu maan rakoon. Silloin ihmishenkien arvo lasketaan mieluummin käänteisesti eli omien joukkojen säästöinä. Tuhottavia ihmisiä ei ajatella ihmisinä, vaan heitä käsitellään viholliskohteina.
Käytetyn panssarivaunun hinta menee jo yksi yhteen ihmishengen hinnan kanssa. Yksikköhinta on samaa luokkaa eli 2 miljoonaa euroa. Amerikkalaisen ihmishengen hinnalla saa jo kolme käytettyä panssarivaunua.
Hävittäjälentokoneen voi hankkia Suomen ilmavoimille 20 ihmishengen hinnalla. Sen sijaan huippumodernin pommittajakoneen hinta on 2,2 miljardia dollaria. Sillä on siis hintaa 800 suomalaisen ihmishengen verran, mutta sellaista konetta ei ole saatavissa Suomen ilmavoimille.
Sotakoneiden hinnat ovat verrattain inhimilliset, kun niitä verrataan viholliselle aiheutettavaan tuhoon ja oman puolen suojaukseen, sillä sodan aiheuttamat aineelliset tappiot nousevat aina huomattavasti suuremmiksi kuin ihmishenkien rahassa arvioidut menetykset.
Esimerkiksi 10 miljoonaa ihmishenkeä vaativa sota edustaa suomalaisittain laskettuna vasta 20 miljoonan euron menetystä ja siihen joukkoon mahtuvat niin viholliset kuin omat ja sivullisetkin. Kun summasta vähennetään hyvällä sotakalustolla säästettyjen ihmishenkien arvo, niin päästään kuitenkin reippaasti plussan puolelle, vaikka summaan lisättäisiin sodassa vammautuneiden ihmisten aiheuttamat kustannukset.
Laskelmista ei pidä unohtaa sitä valtavaa taloudellista sysäystä, minkä sodan jälkeinen jälleenrakentaminen saa aikaan. Sellaisen yhteen hiileen puhaltamisen rahallista vaikutusta on mahdoton missään valuutassa arvioida. Ihmisen hinta sodan ja rauhan pörssissä vaihtelee rajusti eikä sillä kokonaisuutta ajatellen ole juuri mitään tekemistä ihmisarvon kanssa.
Sodankäynnin perusteluissa käytetään harvemmin ihmishengen rahallista arvoa. Mieluummin puhutaan isänmaallisista arvoista, joita ei voi rahassa mitata. Rahallista perustetta voitaisiin kuitenkin käyttää samalla tavalla kuin sitä käytetään rauhan aikana.
Esimerkiksi Suomen armeijan käyttämien rynnäkkökiväärien koko kannan uusiminen maksaisi alle miljoona euroa eli vain puoli ihmishenkeä. Kun rynnäkkökiväärillä ammutaan satoja ihmisiä, rynnäkkökiväärin arvo nousee kohisemalla ja ihmishengen arvo painuu maan rakoon. Silloin ihmishenkien arvo lasketaan mieluummin käänteisesti eli omien joukkojen säästöinä. Tuhottavia ihmisiä ei ajatella ihmisinä, vaan heitä käsitellään viholliskohteina.
Käytetyn panssarivaunun hinta menee jo yksi yhteen ihmishengen hinnan kanssa. Yksikköhinta on samaa luokkaa eli 2 miljoonaa euroa. Amerikkalaisen ihmishengen hinnalla saa jo kolme käytettyä panssarivaunua.
Hävittäjälentokoneen voi hankkia Suomen ilmavoimille 20 ihmishengen hinnalla. Sen sijaan huippumodernin pommittajakoneen hinta on 2,2 miljardia dollaria. Sillä on siis hintaa 800 suomalaisen ihmishengen verran, mutta sellaista konetta ei ole saatavissa Suomen ilmavoimille.
Sotakoneiden hinnat ovat verrattain inhimilliset, kun niitä verrataan viholliselle aiheutettavaan tuhoon ja oman puolen suojaukseen, sillä sodan aiheuttamat aineelliset tappiot nousevat aina huomattavasti suuremmiksi kuin ihmishenkien rahassa arvioidut menetykset.
Esimerkiksi 10 miljoonaa ihmishenkeä vaativa sota edustaa suomalaisittain laskettuna vasta 20 miljoonan euron menetystä ja siihen joukkoon mahtuvat niin viholliset kuin omat ja sivullisetkin. Kun summasta vähennetään hyvällä sotakalustolla säästettyjen ihmishenkien arvo, niin päästään kuitenkin reippaasti plussan puolelle, vaikka summaan lisättäisiin sodassa vammautuneiden ihmisten aiheuttamat kustannukset.
Laskelmista ei pidä unohtaa sitä valtavaa taloudellista sysäystä, minkä sodan jälkeinen jälleenrakentaminen saa aikaan. Sellaisen yhteen hiileen puhaltamisen rahallista vaikutusta on mahdoton missään valuutassa arvioida. Ihmisen hinta sodan ja rauhan pörssissä vaihtelee rajusti eikä sillä kokonaisuutta ajatellen ole juuri mitään tekemistä ihmisarvon kanssa.
lauantai 8. helmikuuta 2014
Vaikka rahaa seinästä repiä saisi
Rahaa on kuin roskaa, mutta kaikki raha ei ole valtion valvonnassa
Julkisen talouden kestävyysvaje syntyy siitä, että valtion taloutta hoidetaan vaalikaudesta toiseen ottamalla velkaa velan päälle. Valtion mahdollisuudet hoitaa tehtäviään kapenevat ja lopulta valtion tulot eivät riitä velkojen maksamiseen. Uutta velkaa ei enää saada. Tavallisten kansalaisten kukkarolla käyminen tulee myös tiensä päähän. Verovarat eivät pian riitä edes valtion avaintehtävien hoitamiseen. Velkarahoissa kylpeminen kostautuu, kun varakkaat siirtävät rahansa pois maasta, verottajan ulottumattomiin. Ulkomaisia sijoittajia ei näy mailla halmeilla. Äärimmäisessä tilanteessa vaalimainosten rahoittajatkaan eivät enää ratkaise vaaleja, vaan kansalaiset äänestävät ketä sattuu. Kuitenkaan kaaosta ei kukaan halua. Tältä poliitikkojen ja talousasiantuntijoiden puheet saavat asiat ainakin näyttämään kadunmiehen näkökulmasta.
Aika on rahaa
Miten sitten on mahdollista, että silloinkin, kun valtiolla menee todella huonosti, yksityisellä sektorilla voi edelleen mennä lujaa? Yksityisellä puolella voidaan nopeasti vähentää työvoimaa, lakkauttaa tuotantolaitoksia, myydä ja fuusioida yrityksiä, jakaa osinkoja ja siirtää varoja sellaisten maiden pankkeihin, joiden holveihin kotivaltion verottaja ei pääse käsiksi. Tekee sitä valtiokin, mutta hitaammin. Usein kuvitellaan, että julkisen sektorin tehtäviä ulkoistamalla voidaan päästä samaan tulokseen. Se on kuitenkin mahdotonta, sillä julkispuolen tehtävistä voidaan yksityistää vain parhaimmin tuottavat tehtävät. Valtion ja kuntien tehtäväksi jää rahan kylväminen tuottamattomiin rahareikiin. Julkisraha jää auttamattomasti jälkeen yksityisen puolen kiertokulun nopeudesta. Raha on verrattavissa aikaan kahdessa asiassa. Aika lasketaan kaavasta matka kertaa nopeus. Myös rahan kiertokulun kaava saadaan samasta kaavasta. Esimerkiksi tavaran toimitusaika riippuu toimitustavasta ja saatavuudesta, jolloin on kysymys kaupan rahallisesta arvosta. Käteiskaupassa rahan arvoon pyritään vaikuttamaan välittömästi ja nopeasti. Toinen yhtäläisyys ajalla ja rahalla on se, ettei kumpikaan haise. Laittomat ansaintakeinot tuottavat parhaiten, koska niissä ohitetaan turhat koukerot ja säästetään sitä kallista aikaa.
Raha ratkaisee muutakin kuin vaalien tulokset
Vaikka julkistalouden painolastiksi jäävät pahnan pohjimmaiset tehtävät, niin toisaalta silloinkin, kun valtion ja kuntien ylimmät käskynhaltijat epäonnistuvat, he eivät menetä omaisuuttaan. Varsinkin kriisitilanteissa he pystyvät jopa kartuttamaan omaisuuttaan kahmalokaupalla. Diktatuureissa valtavat omaisuudet siirtyvät välittömästi hallitsevalle luokalle. Sotien yhteydessä tämä sääntö pätee myös demokratioissa. Normaalioloissa rahat virtaavat niin julkisiin kuin yksityisiin tarpeisiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Lienee peräti inhimillistä, että varallisuuteen tottumaton ihminen käsittelee muiden rahoja kuin entinen äijä, joka huudahti: "Pidä musta kii etten mä revi rahojani!" Yksityisellä puolella pystytään ohjaamaan rahavirtoja sekä suoraan että valittujen kohteiden kautta omiin taskuihin julkispuolta nopeammin ja suunnitelmallisemmin.
Kun raha saadaan poikimaan
Pääsääntöisesti sekä julkisella että yksityisellä puolella omistajien ja omaisuuden hoitajien edut turvataan käärimällä ylimääräiset rahat pois kuleksimasta. Kaikissa tapauksissa toimeentulon rajamailla elävä enemmistö on ainoa kärsivä osapuoli silloin, kun sosiaalietuudet jäätyvät tai leikkautuvat, palvelujen ja päivittäistavaroiden hinnat ja asuntojen vuokrat nousevat kohti taivaita. Sosiaalietuuksien varassa elävät eivät todellakaan kylve rahassa. Tosin Suomen asumisperusteinen sosiaaliturvajärjestelmä voi maksaa sosiaaliturvaetuuksia myös rahassa kylpeville henkilöille, jos he vain pitävät itsensä kirjoilla Suomessa. Siihen riittää, että pystyy pitämään Suomessa tyhjillään olevaa asuntoa vanhuuden varalle tai vaikkapa kartanoa. Marista pitää kuitenkin siitä, että maksettuihin veroihin nähden sosiaalietuudet ovat mitättömiä. Sosiaalietuuksien leikkaukset tuntuvatkin vain kädestä suuhun elävien ja asunnonhakujonoissa elävien arjessa. Raha poikii suotuisissa olosuhteissa. Yhtä vähän kuin kannettu vesi pysyy kaivossa, kasvaa jaettu raha korkoa korolle.
Vaikka rahaa tulisi kuin rännistä
Toisaalta rahaa tulee julkiseen talouteen verotuksen kautta kuin rännistä ja toisaalta sitä mätetään yritystoimintaan ja sosiaaliturvaan kuin molokin kitaan. Verotuksen ja finanssipolitiikan porsaanreikien tukkimiseen ei missään valtiossa riitä varoja eikä siten virkamiehiä eikä poliittista tahtoa senkään vertaa. Jos rahaa löytyisikin tyynyn alta, niin rahan tarve olisi jälleen kerran niin suuri, että se käärisi koko tutkimusyksikön hopeanharmaan korruption vaippaan kuin tuomenkehrääjäkoi vielä alkukesästä niin kauniisti kukkivan tuomipuun.
Raha ei tee onnelliseksi, mutta se rauhoittaa
Kaikki tietävät, ettei hätä kuitenkaan ole tämän näköinen. Kansan syvien rivien viimeinen keino on joka tapauksessa tuiskut ja tuulet kestävä luontais- ja vaihdantatalous. Siihen vähäväkiset ovat ankeina aikoina aina voineet turvata. Kestävään kehitykseen pohjautuvasta jatkuvasta kasvusta pääsevät livenä nauttimaan ne, jotka ovat oppineet takomaan silloin, kun rauta on kuumaa ja tekemään voittoja muiden tappioilla. Onneksi globaali viihdeteollisuus tuottaa kuitenkin samoja elämyksiä kaikille, jotka vain tarvittaviin linkkeihin käsiksi pääsevät. Ihmisen onnellisuus on niin lähellä omaa itseä, ettei sitä aina huomaa. Onni ja onnettomuus seuraavat ihmistä kuin varjot, jotka ovat aina läsnä. Raha ei tee ihmistä onnelliseksi, vaikka se voi auttaa häntä olemaan hitusen onnellisempi tai sitten peräti päinvastoin.
Julkisen talouden kestävyysvaje syntyy siitä, että valtion taloutta hoidetaan vaalikaudesta toiseen ottamalla velkaa velan päälle. Valtion mahdollisuudet hoitaa tehtäviään kapenevat ja lopulta valtion tulot eivät riitä velkojen maksamiseen. Uutta velkaa ei enää saada. Tavallisten kansalaisten kukkarolla käyminen tulee myös tiensä päähän. Verovarat eivät pian riitä edes valtion avaintehtävien hoitamiseen. Velkarahoissa kylpeminen kostautuu, kun varakkaat siirtävät rahansa pois maasta, verottajan ulottumattomiin. Ulkomaisia sijoittajia ei näy mailla halmeilla. Äärimmäisessä tilanteessa vaalimainosten rahoittajatkaan eivät enää ratkaise vaaleja, vaan kansalaiset äänestävät ketä sattuu. Kuitenkaan kaaosta ei kukaan halua. Tältä poliitikkojen ja talousasiantuntijoiden puheet saavat asiat ainakin näyttämään kadunmiehen näkökulmasta.
Aika on rahaa
Miten sitten on mahdollista, että silloinkin, kun valtiolla menee todella huonosti, yksityisellä sektorilla voi edelleen mennä lujaa? Yksityisellä puolella voidaan nopeasti vähentää työvoimaa, lakkauttaa tuotantolaitoksia, myydä ja fuusioida yrityksiä, jakaa osinkoja ja siirtää varoja sellaisten maiden pankkeihin, joiden holveihin kotivaltion verottaja ei pääse käsiksi. Tekee sitä valtiokin, mutta hitaammin. Usein kuvitellaan, että julkisen sektorin tehtäviä ulkoistamalla voidaan päästä samaan tulokseen. Se on kuitenkin mahdotonta, sillä julkispuolen tehtävistä voidaan yksityistää vain parhaimmin tuottavat tehtävät. Valtion ja kuntien tehtäväksi jää rahan kylväminen tuottamattomiin rahareikiin. Julkisraha jää auttamattomasti jälkeen yksityisen puolen kiertokulun nopeudesta. Raha on verrattavissa aikaan kahdessa asiassa. Aika lasketaan kaavasta matka kertaa nopeus. Myös rahan kiertokulun kaava saadaan samasta kaavasta. Esimerkiksi tavaran toimitusaika riippuu toimitustavasta ja saatavuudesta, jolloin on kysymys kaupan rahallisesta arvosta. Käteiskaupassa rahan arvoon pyritään vaikuttamaan välittömästi ja nopeasti. Toinen yhtäläisyys ajalla ja rahalla on se, ettei kumpikaan haise. Laittomat ansaintakeinot tuottavat parhaiten, koska niissä ohitetaan turhat koukerot ja säästetään sitä kallista aikaa.
Raha ratkaisee muutakin kuin vaalien tulokset
Vaikka julkistalouden painolastiksi jäävät pahnan pohjimmaiset tehtävät, niin toisaalta silloinkin, kun valtion ja kuntien ylimmät käskynhaltijat epäonnistuvat, he eivät menetä omaisuuttaan. Varsinkin kriisitilanteissa he pystyvät jopa kartuttamaan omaisuuttaan kahmalokaupalla. Diktatuureissa valtavat omaisuudet siirtyvät välittömästi hallitsevalle luokalle. Sotien yhteydessä tämä sääntö pätee myös demokratioissa. Normaalioloissa rahat virtaavat niin julkisiin kuin yksityisiin tarpeisiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Lienee peräti inhimillistä, että varallisuuteen tottumaton ihminen käsittelee muiden rahoja kuin entinen äijä, joka huudahti: "Pidä musta kii etten mä revi rahojani!" Yksityisellä puolella pystytään ohjaamaan rahavirtoja sekä suoraan että valittujen kohteiden kautta omiin taskuihin julkispuolta nopeammin ja suunnitelmallisemmin.
Kun raha saadaan poikimaan
Pääsääntöisesti sekä julkisella että yksityisellä puolella omistajien ja omaisuuden hoitajien edut turvataan käärimällä ylimääräiset rahat pois kuleksimasta. Kaikissa tapauksissa toimeentulon rajamailla elävä enemmistö on ainoa kärsivä osapuoli silloin, kun sosiaalietuudet jäätyvät tai leikkautuvat, palvelujen ja päivittäistavaroiden hinnat ja asuntojen vuokrat nousevat kohti taivaita. Sosiaalietuuksien varassa elävät eivät todellakaan kylve rahassa. Tosin Suomen asumisperusteinen sosiaaliturvajärjestelmä voi maksaa sosiaaliturvaetuuksia myös rahassa kylpeville henkilöille, jos he vain pitävät itsensä kirjoilla Suomessa. Siihen riittää, että pystyy pitämään Suomessa tyhjillään olevaa asuntoa vanhuuden varalle tai vaikkapa kartanoa. Marista pitää kuitenkin siitä, että maksettuihin veroihin nähden sosiaalietuudet ovat mitättömiä. Sosiaalietuuksien leikkaukset tuntuvatkin vain kädestä suuhun elävien ja asunnonhakujonoissa elävien arjessa. Raha poikii suotuisissa olosuhteissa. Yhtä vähän kuin kannettu vesi pysyy kaivossa, kasvaa jaettu raha korkoa korolle.
Vaikka rahaa tulisi kuin rännistä
Toisaalta rahaa tulee julkiseen talouteen verotuksen kautta kuin rännistä ja toisaalta sitä mätetään yritystoimintaan ja sosiaaliturvaan kuin molokin kitaan. Verotuksen ja finanssipolitiikan porsaanreikien tukkimiseen ei missään valtiossa riitä varoja eikä siten virkamiehiä eikä poliittista tahtoa senkään vertaa. Jos rahaa löytyisikin tyynyn alta, niin rahan tarve olisi jälleen kerran niin suuri, että se käärisi koko tutkimusyksikön hopeanharmaan korruption vaippaan kuin tuomenkehrääjäkoi vielä alkukesästä niin kauniisti kukkivan tuomipuun.
Raha ei tee onnelliseksi, mutta se rauhoittaa
Kaikki tietävät, ettei hätä kuitenkaan ole tämän näköinen. Kansan syvien rivien viimeinen keino on joka tapauksessa tuiskut ja tuulet kestävä luontais- ja vaihdantatalous. Siihen vähäväkiset ovat ankeina aikoina aina voineet turvata. Kestävään kehitykseen pohjautuvasta jatkuvasta kasvusta pääsevät livenä nauttimaan ne, jotka ovat oppineet takomaan silloin, kun rauta on kuumaa ja tekemään voittoja muiden tappioilla. Onneksi globaali viihdeteollisuus tuottaa kuitenkin samoja elämyksiä kaikille, jotka vain tarvittaviin linkkeihin käsiksi pääsevät. Ihmisen onnellisuus on niin lähellä omaa itseä, ettei sitä aina huomaa. Onni ja onnettomuus seuraavat ihmistä kuin varjot, jotka ovat aina läsnä. Raha ei tee ihmistä onnelliseksi, vaikka se voi auttaa häntä olemaan hitusen onnellisempi tai sitten peräti päinvastoin.
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Suomi palkkojen alennuksen keulakuvaksi?
Saulit ovat samaa mieltä siitä, että kaikkien pitää tinkiä tuloistaan, jotta yhteistä hyvää riittäisi kaikille. Presidentti Sauli Niinistö lienee jo esimerkillisesti tinkinyt eläke-eduistaan. Kansanedustaja Sauli Ahvenjärvi vasta arvelee, että olisi valmis tinkimään omasta palkastaan edellyttäen, että Suomessa voitaisiin toteuttaa yleinen 5 %-yksikön palkkojen alentaminen.
Kadunmies ihmettelee: Mitä näin pienellä palkkojen alennuksella voitaisiin saavuttaa? Suomen palkkataso on EU:n keski- ja pohjois-eurooppalaisten jäsenvaltioiden keskitasoa. Viiden prosenttiyksikön alennus palkkoihin ei riittäisi pudottamaan Suomea edes tämän kärkijoukon hännille. Sen sijaan EU:n jäsenvaltioiden palkkojen pohjataso Etelä- ja Itä-Euroopassa jäisi edelleen roppakaupalla jälkeen.
Mitä progressiivisella palkkojen alentamisella voitaisiin saavuttaa? Suomessa matalapalkka-alat ovat korkeammin palkattuja kuin Etelä- ja Itä-Euroopassa. Sen sijaan mitä parempiin tuloluokkiin mennään sitä enemmän Suomessa ollaan jäsenmaiden palkoista jäljessä. Jos Suomessa matalapalkka-alojen alennus olisi vähemmän kuin 5 %-yksikköä ja korkeampien tuloluokkien alennus enemmän kuin 5 %-yksikköä, niin tuloksena olisi, että matalapalkka-alat eivät käytännössä olisi yhtään lähempänä etelän pohjatasoa ja korkeissa tuloluokissa jäätäisiin yhä vain lisää jälkeen etelän huipputasosta.
Suuret yritykset siirtävät joka tapauksessa tuotantoaan tai tekevät alihankintasopimuksia sellaisiin maihin, joissa työturvallisuudesta ei ole hajuakaan, ympäristön saastumisesta ei tarvitse välittää, työaikalainsäädännöstä ei ole tietoakaan, lapsityövoiman käyttö on yleistä ja väestönlaskenta lapsenkengissä. Myös työolosuhteet saattavat pahimmassa tapauksessa muistuttaa vankileirien meininkiä.
Luonnollisesti palkkataso näissä kilpailukyvyn kultamaissa tukee jatkuvan kasvun ja kestävän kehityksen ylikansallisia tarpeita. Lienee turha sanoa, että Suomessa 5 %-yksikön yleinen palkkojen alennus tai väärinpäin käytetty progressio eivät riitä lähes mihinkään. Kadunmiehen käsityksen mukaan myös progression pitäisi olla linjassa tavoitteiden kanssa. Toisin sanoen matalapalkka-alojen palkkoja pitäisi Suomessa entisestään alentaa useilla kymmenillä prosenttiyksiköillä ja korkeiden palkkojen tasoa nostaa lähes samalla mitalla. Tämä on ainoa keino kilpailukyvyn ylläpitämiseksi siten, että yhteistä hyvää riittää jaettavaksi kaikille - kenelle enemmän, kenelle vähemmän.
Kadunmies ihmettelee: Mitä näin pienellä palkkojen alennuksella voitaisiin saavuttaa? Suomen palkkataso on EU:n keski- ja pohjois-eurooppalaisten jäsenvaltioiden keskitasoa. Viiden prosenttiyksikön alennus palkkoihin ei riittäisi pudottamaan Suomea edes tämän kärkijoukon hännille. Sen sijaan EU:n jäsenvaltioiden palkkojen pohjataso Etelä- ja Itä-Euroopassa jäisi edelleen roppakaupalla jälkeen.
Mitä progressiivisella palkkojen alentamisella voitaisiin saavuttaa? Suomessa matalapalkka-alat ovat korkeammin palkattuja kuin Etelä- ja Itä-Euroopassa. Sen sijaan mitä parempiin tuloluokkiin mennään sitä enemmän Suomessa ollaan jäsenmaiden palkoista jäljessä. Jos Suomessa matalapalkka-alojen alennus olisi vähemmän kuin 5 %-yksikköä ja korkeampien tuloluokkien alennus enemmän kuin 5 %-yksikköä, niin tuloksena olisi, että matalapalkka-alat eivät käytännössä olisi yhtään lähempänä etelän pohjatasoa ja korkeissa tuloluokissa jäätäisiin yhä vain lisää jälkeen etelän huipputasosta.
Suuret yritykset siirtävät joka tapauksessa tuotantoaan tai tekevät alihankintasopimuksia sellaisiin maihin, joissa työturvallisuudesta ei ole hajuakaan, ympäristön saastumisesta ei tarvitse välittää, työaikalainsäädännöstä ei ole tietoakaan, lapsityövoiman käyttö on yleistä ja väestönlaskenta lapsenkengissä. Myös työolosuhteet saattavat pahimmassa tapauksessa muistuttaa vankileirien meininkiä.
Luonnollisesti palkkataso näissä kilpailukyvyn kultamaissa tukee jatkuvan kasvun ja kestävän kehityksen ylikansallisia tarpeita. Lienee turha sanoa, että Suomessa 5 %-yksikön yleinen palkkojen alennus tai väärinpäin käytetty progressio eivät riitä lähes mihinkään. Kadunmiehen käsityksen mukaan myös progression pitäisi olla linjassa tavoitteiden kanssa. Toisin sanoen matalapalkka-alojen palkkoja pitäisi Suomessa entisestään alentaa useilla kymmenillä prosenttiyksiköillä ja korkeiden palkkojen tasoa nostaa lähes samalla mitalla. Tämä on ainoa keino kilpailukyvyn ylläpitämiseksi siten, että yhteistä hyvää riittää jaettavaksi kaikille - kenelle enemmän, kenelle vähemmän.
Tilaa:
Kommentit (Atom)