Lobbarit vievät hallitusta ja ministerit tietenkin sen kiistävät. Lobbarit vievät myös eduskuntaa, joka on vastustanut vieraskirjojensa julkistamista korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti. Oikeistolainen ministeri luottaa Elinkeinoelämän keskusliiton lobbareihin ja vasemmistolainen ministeri Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön lobbareihin. Lauluntekijä tietää, että oikeistolaiset juovat valkoviiniä ja kulkevat kadun oikeata laittaa, kun taas vasemmistolaiset juovat punaviiniä ja kulkevat kadun vastenta laitaa.
Oikeistohallituksen ei tarvitse antaa etukäteistietoa EK:lle, koska tutut ja luotettavat lobbarit paimentavat esityksiä. Silloin kun hallitus edustaa sekä oikeistoa että vasemmistoa, käytäväpolitiikka on värikkäämpää, sillä oikeistoministerit ja vasemmistoministerit saavat luettavakseen eri lobbareilta saamiaan käsikirjoituksia. Eduskunnassa käytäväpolitikointi sitten vain parantaa tahtia kuin sika juoksuaan, sanoisi vanha kansa. Ministerit ja kansanedustajat yrittävät parhaansa mukaan pysyä omissa rooleissaan ja näyttää uskottavilta. Draaman tuntua saadaan aikaan kovalla kiireellä ja yönäytöksillä. Vuorosanoissa ei voida välttyä sekoilulta, kun näyttelijöillä kaiken lisäksi on vielä omat kuiskaajansa.
Taideteatteri toimii poliittisen teatterin peilikuvana. Ero entisiin vuosisatoihin on siinä, että kuninkaita ja ruhtinaita viihdyttivät klovnit, jotka saivat sanoa ääneen sen, mistä tavallinen kadunmies olisi heitetty tyrmään tai hirtetty. Suomalainen demokratia sallii sananvapauden niin teatterissa, lehdistössä, radiossa, TVssä kuin sosiaalisessa mediassakin. Propaganda ja sensuuri toimivat kuitenkin sisäänrakennettuina kaikissa tärkeissä tiedonvälityksen mekanismeissa. Se on sekasorron torjumisen kannalta välttämätöntä.
Korkean tason poliitikot eivät mitenkään voi olla selvillä kaikista yksityiskohdista eli siitä, mihin suuret linjaukset ja päätökset toimeenpanotasolla johtavat. Asiantuntijoita pitää olla paljon ja heitä pitää myös kuunnella. Kun hallitus ja keskusjärjestöt vierastavat yhteisistä raameista sopimista eli kolmikannasta luovutaan, niin lobbareiden merkitys valtioneuvoston ja eduskunnan käytävillä vain vahvistuu. Se voi samalla merkitä lobbareiden eriytymistä niihin, joita kuunnellaan ja niihin, joita ei kuunnella. Tänä päivänä poliittinen päätöksenteko perustuu pääosin markkinatalouden lobbareihin. Se on seurausta siitä, että uskomme markkinatalouteen on vahva. Siitä taas seuraa, että meidän on pakko uskoa niihin lobbareihin, joita kuunnellaan ja joiden esittelemät muistiot riittävät virkamiehille ja poliitikoille oikeudenmukaisten päätösten perustaksi. Tilanne on sama kuin savolaismiestä kuunnellessa: Vastuu on aina kuulijalla.
Lobbausta ja sen merkitystä ei käy kieltäminen eikä sitä voida tehdä läpinäkyväksi valtioneuvoston tai eduskunnan vieraskirjoja julkistamalla. Yhä nopeammin muuttuva maailma käy yhä monimutkaisemmaksi ja vaikeammin hallittavaksi. Mitä suuremmista valtioista ja organisaatioista on kysymys, sitä suurempi on lobbauksen tarve.
Pakkohan se on tunnustaa, että ilman lobbareita hallitsemisesta ei tulisi yhtään mitään. Politiikan markkinoilla lobbarit toimivat monenkirjavien etupiirien maksamina mainoksina ja markkinamiehinä. Kestävä politikointi edellyttää tukevaa taloudellista valtaa. Tyhjän päällä voi osoittaa vain mieltään.
Oikeistohallituksen ei tarvitse antaa etukäteistietoa EK:lle, koska tutut ja luotettavat lobbarit paimentavat esityksiä. Silloin kun hallitus edustaa sekä oikeistoa että vasemmistoa, käytäväpolitiikka on värikkäämpää, sillä oikeistoministerit ja vasemmistoministerit saavat luettavakseen eri lobbareilta saamiaan käsikirjoituksia. Eduskunnassa käytäväpolitikointi sitten vain parantaa tahtia kuin sika juoksuaan, sanoisi vanha kansa. Ministerit ja kansanedustajat yrittävät parhaansa mukaan pysyä omissa rooleissaan ja näyttää uskottavilta. Draaman tuntua saadaan aikaan kovalla kiireellä ja yönäytöksillä. Vuorosanoissa ei voida välttyä sekoilulta, kun näyttelijöillä kaiken lisäksi on vielä omat kuiskaajansa.
Taideteatteri toimii poliittisen teatterin peilikuvana. Ero entisiin vuosisatoihin on siinä, että kuninkaita ja ruhtinaita viihdyttivät klovnit, jotka saivat sanoa ääneen sen, mistä tavallinen kadunmies olisi heitetty tyrmään tai hirtetty. Suomalainen demokratia sallii sananvapauden niin teatterissa, lehdistössä, radiossa, TVssä kuin sosiaalisessa mediassakin. Propaganda ja sensuuri toimivat kuitenkin sisäänrakennettuina kaikissa tärkeissä tiedonvälityksen mekanismeissa. Se on sekasorron torjumisen kannalta välttämätöntä.
Korkean tason poliitikot eivät mitenkään voi olla selvillä kaikista yksityiskohdista eli siitä, mihin suuret linjaukset ja päätökset toimeenpanotasolla johtavat. Asiantuntijoita pitää olla paljon ja heitä pitää myös kuunnella. Kun hallitus ja keskusjärjestöt vierastavat yhteisistä raameista sopimista eli kolmikannasta luovutaan, niin lobbareiden merkitys valtioneuvoston ja eduskunnan käytävillä vain vahvistuu. Se voi samalla merkitä lobbareiden eriytymistä niihin, joita kuunnellaan ja niihin, joita ei kuunnella. Tänä päivänä poliittinen päätöksenteko perustuu pääosin markkinatalouden lobbareihin. Se on seurausta siitä, että uskomme markkinatalouteen on vahva. Siitä taas seuraa, että meidän on pakko uskoa niihin lobbareihin, joita kuunnellaan ja joiden esittelemät muistiot riittävät virkamiehille ja poliitikoille oikeudenmukaisten päätösten perustaksi. Tilanne on sama kuin savolaismiestä kuunnellessa: Vastuu on aina kuulijalla.
Lobbausta ja sen merkitystä ei käy kieltäminen eikä sitä voida tehdä läpinäkyväksi valtioneuvoston tai eduskunnan vieraskirjoja julkistamalla. Yhä nopeammin muuttuva maailma käy yhä monimutkaisemmaksi ja vaikeammin hallittavaksi. Mitä suuremmista valtioista ja organisaatioista on kysymys, sitä suurempi on lobbauksen tarve.
Pakkohan se on tunnustaa, että ilman lobbareita hallitsemisesta ei tulisi yhtään mitään. Politiikan markkinoilla lobbarit toimivat monenkirjavien etupiirien maksamina mainoksina ja markkinamiehinä. Kestävä politikointi edellyttää tukevaa taloudellista valtaa. Tyhjän päällä voi osoittaa vain mieltään.
